Liikunta blogit

Minun ensimmäinen Iron Man kisani- Barcelona 2019

Valitsin Barcelonan kisan triathlonfoorumilta lukemanien kisaraporttien perusteella. Halusin kisata jossain lämpimässä ja tuo tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Olin Tahkolla yhtenä vuonna puolimatkalla. Silloin satoi pyöräilyn ajan kaatamalla ja oli todella kylmä. Silloin päätin, että täyden matkan kisan teen lämpimässä.

Barcelona oli siis täydellinen vaihtoehto. Paljon suomalaisia. Sopivaan lämmin ja paljon hyviä kokemuksia muilta. Sain myös Vanhasta seurakaveristani seuraa kisamatkalle ja se tietysti oli myös bonusta. Aikaisemmista kokemuksista tiedän, että tuolla kaverilla on paljon merkitystä valmistautumisessa. Kaisa oli myös ollut aiemmin tuolla kisaamassa ja senkin vuoksi yhdessä valmistautuminen oli helppoa, kun toinen tiesi paikat jo valmiiksi.

Myös Iron Man organisaatio piti huolen myös siitä, että kisajärjestelyt oli tehty hyvin. Oli laadukas kisainfo, jossa puhuttiin hyvää englantia. Muutenkin minulle oli tärkeää pystyä luottamaan kisan järjestelyihin huollon ja ensiavun ym. suhteen. Olenhan sairaanhoitaja, enkä myöskään halua leikkiä omalla terveydelläni. Valinta oli siis jälkeenpäinkin ajateltuna täydellinen.

IMG_3234 (002)

Kävimme Kaisan kanssa yhdessä kisainfoissa ja pastapartyissä. Veimme yhdessä tavarat vaihtopaikoille edellisenä päivänä. Silloin alkoi olla jo perhosia vatsassa. Oli kiva jakaa jännitys yhdessä. Muuten olin matkalla mieheni ja nuorimman lapseni kanssa. Heistä ei kisajännityksen jakajaksi juurikaan ollut, joten kaveri oli tässäkin asiassa tärkeä.

Soitin edellisenä päivänä myös Minnalle. Hän on pitkäaikainen ystäväni, joka harrastaa myös lajia. Hänen kanssaan oli kiva jakaa myös viimehetken jännitystä. Viivalla kuitenkin ollaan yksin ja matka tehdään omien ajatusten kanssa ja armoilla. Minnan ohje oli nauttia matkasta ja sen päätin tehdä.

kisa-aamuna heräsin aikaisin. Hotelli järjesti aikaisen aamiaisen. Kävin syömässä ja vedin kisapuvun päälleni. Mieheni ei edes herännyt, kun lähdin hotellilta. Olimme sopineet Kaisan kanssa treffit ja kävelimme yhdessä kisapaikalla.

Kaisa kuunteli musiikkia. Itse kävelin jonon mukana. Meitä oli siis jo silloin ruuhkaksi asti kävelemässä kohti starttipaikkaa. Olihan kisa maailman suurin ja kilpailijoita yli 3000. Fiilis oli jo siinä jännittynyt, enkä ollut suinkaan ainut.

Kisapaikalla oli kova kuhina. Kaikki hyörivät omien vaihtopaikkojensa ympärillä. Pumppasimme renkaat ja tarkistimme, että kaikki oli kunnossa. Vessoihin oli pitkät jonot ja siihen varasimme reilusti aikaa. Kaisa on nopea uimari. Hän meni hyvissä ajoin omaan karsinaansa. Itse valitsin 1.25 karsinan ja menin sinne muiden mukaan.

Väkeä rannalla oli paljon. Musiikki soi ja fiilis oli mahtava. Aurinko alkoi juuri nousta, kun pro urheilijat lähtivät matkaan. Tunnelmaa nostatti musiikki. Kerrottiin eri maiden osallistujien määriä jne. Itsellä oli jossain vaiheessa kyynel silmässä, kun mietti tulevaa matkaa, kaikkea takana olevaa treeniä ja muita matkan aikana olevia ongelmia. Päätin nauttia matkasta ja päästä maaliin.

Pro lähdöstä noin 20 minuuttia pääsin itse veteen. Siitä se sitten alkaa. Ajauduin jonossa vasempaan laitaan, joka tarkoitti pientä painia rolling startista huolimatta. Uimalasini hörppäsivät vähän vettä alussa. Ruuhkassa en saanut niitä tyhjennettyä. Sain ne kuitenkin tiiviiksi. Yritin pari kertaa mennä sivumpaan ja kääntyä selälleen niitä tyhjentämään. Joka kerta joku tuli päälleni ja päätin jatkaa matkaa.

Matka eteni pojulta toiselle. Jokaisella pojulla jouduin painimaan. Olin koko ajan vasemmassa laidassa ja jokaisella pojulla sain kättä ja jalkaa ja joku yritti uida päältä. Poijun jälkeen matkan teko taas helpottui. Kuitenkin joku oli koko ajan kyljessä kiinni tai olin jonkun varpaissa. Yksin ei siis tarvinnut uida missään vaiheessa.

Rantauduin ajassa 1.26.31. Olin siis arvioinut uintiaikani aika hyvin. Ruuhka ei siis johtunut siitä. Toki ohitustilanteita ei juurikaan matkan aikana ollut. Uinti sujui ihan hyvin, mutta rantaan oli silti kiva nousta. Silmiä kirvelsi tuo suolahuuhtelu. En nähnyt vähään aikaan kunnolla. Kuvissa näytin siltä, että olisin ryypännyt viikon. No se ei matkan jatkoa haitannut.

Vaihdon otin rauhassa söin banaanin ja join urheilujuomaa samalla, kuin vaihdoin kenkiä. Lähdin juoksemaan kohti pyörää. Lähtijöitä oli muitakin. Pääsin kuitenkin rauhassa matkaan. Alku oli teknistä osuutta, jossa piti polkea rauhassa. Siinä oli kielletty menemästä aika-ajoasentoon. Siinä oli myös hidasteita, jossa sai tosissaan pitää aeropullosta kiinni. Se meinasi muutamassa töyssyssä lentääkin.

Sain sen kuitenkin pidettyä matkassa mukana. Muutaman kilometrin jälkeen pääsi sitten oikeasti ajamaan. Maisemat olivat hienoja ja reitti suhteellisen tasainen. Matka sujui hyvin. Pääsin ohittelemaan muita aina välillä ja jalat tuntuivat hyvältä.

Jossain vaiheessa oli selkeästi pientä nousua. Siinä keskivauhti tippui reilusti. Ensin ajattelin, että väsymys iskee. Hetken päästä kuitenkin pääsin kääntöpaikalle ja jatkettiin takaisin tulosuuntaan. Keskinopeus nousi taas reilusti yli 35 km/h eli siitä päätellen mäki oli ollut kohtalaisen jyrkkäkin. Vauhti nousi ja sai pyörittää happoja jaloista.

Puolimatkan kohdalla pidin vessatauon. Muuten söin omia eväitä ja join omia juomia. Muutaman vesipullon otin kisajärjestäjiltä. Geelit tökkivät ja 140 km kohdalla pysähdyin ottamaan banaania. Irrotin toisen jalan ja ajattelin syödä menemällä syrjään.

En kuitenkaan ehtinyt. Yksi mies ajoi päälleni. Vasen jalkani jäi molempien pyörien alle ja mies tuli osittain myös päälle. Mies kysyi ”Are you okey?” Nyökkäsin ja hän jatkoi matkaa. Minulta irtosi ketjut ja joku huollossa ollut mies tuli laittamaan minulle ketjut takaisin. Sillä aikaa söin pari banaania ja join. Jatkoin sitten matkaa hieman varovaisemmin.

29397554-fddc-422b-b70f-fb2b646004f6 (002)

Loppumatka sujui ilman ongelmia. Jätin kuitenkin vähän isommat välit kanssakilpailijoihin ja ajoin muutenkin vähän rauhallisemmin. Ajattelin, että tavoite on päästä maaliin enkä halunnut kolaroida. Selvästi edelle menijöistä useamman ajolinjat vähän heittelivät ja sai olla tarkempi ohitukissa. Niitä en enää juurikaan tehnyt, jos ei ollut pakko.

Oli muutama lennosta kusija mies ja pari reilusti hitaampaa, josta halusin päätä ohi. Muuten tyydyin pitämään edellä menijään riittävän etäisyyden. Moottoripyöriä meni edelleen eli en halunnut myöskään penaltya.

Pyöräilyn aika oli 05.59.14 eli se mitä oli ajatellutkin. Tuo ylimääräinen pysähtyminen ja kaatuminen hieman verotti tuota aikaa. Matka kuitenkin jatkui. Taas rauhallinen vaihto. Banaania ja urheilujuomaa naamaan ja lenkkarit jalkaan.

Juoksu tuntui hyvältä. Täytyi hieman rauhoitella mieltä ja muistuttaa itseä matkan pituudesta ja takana olevista kilometreistä. Maisemat reitillä olivat mahtavat. Tykkään aina juosta rannalla tai rannan tuntumassa. Meri näkyi koko melkein koko ajan.

Tunnelma reitillä oli mahtavaa. Ihmiset kannustivat ja siitä sai hirvittävästi voimaa. ”Go Tiina! You can do it!” Looking good and so on. Välillä näin miehen ja tyttäreni. Riikka oli kannustamassa ja monia muita suomalaisia, joita en edes tuntenut. Suomenlippu kisapuvussa sai suomalaisetkin kannustamaan. Tuntui, että matka eteni liiankin hyvin, eikä jaloissa painanut.

Myös eväät pysyivät sisällä. Se oli se neljäs laji, jota myös vähän pelkäsin etukäteen. Join joka juomapisteellä ja otin banaaneja silloin tällöin. Minulla oli muutamia energiakarkkeja, jotka matkalla söin myös. Energiat ja nestetasapaino oli kunnossa.

Viimeisellä kierroksella alkoi olla jo pimeää. Viimeisen silmukan päässä oli kohta, jossa ei ollut edes valoja lyhyellä välillä. Siihen en ollut varautunut. Osalla oli otsalamppujakin. Minulla ei ollut.

c430994a-249d-4769-a3b1-ebb5693091a3 (002)

Jossain vaiheessa jalat alkoivat jo vähän painamaan ja askel ei enää noussut hyvin. Kompuroin johonkin kynnykseen ja kaaduin. Löin vasemman jalan polven ja samalla jalka kramppasi pohkeesta. En päässyt heti itse ylös. Heti tuli kaksi miespuolista kanssakilpailijaa apuun. He nostivat minut ylös. En hetkeen pystynyt varaamaan jalalle. Otin yhden suolatabletin ja kävelin hetken. Sain krampin helpottamaan ja jatkoin hetken juoksua. Tulin taas niin hämärään kohtaan, että päätin jatkaa matkaa kävellen.

Mietin, että haluan ehdottomasti päästä maaliin. Sinne oli enää noin 7 kilometriä matkaa. Vasen polvi tuntui jotenkin heikolta. Ajattelin, että mikäli kompuroin ja kaadun vielä kerran, maaliin pääsy saattaa jäädä tekemättä. Halusin pelata varman päälle. Olen kuitenkin aika reipasvauhtinen kävelijä ja sekin vauhti vastaa kevyttä hölkkää.

Jatkoin matkaa siis niin. Muutamassa kohdassa vaihdoin juoksuksi. Se ei tuntunut pahalta, mutta aina varjokohdissa kävelin taas. Jossain vaiheessa verirakko hajosi pikkuvarpaassa. Kirveli hetken ihan tosissaan. Toki se ei ollut mikään uusi tunne. Niin on käynyt usein jo Marathonillakin.

Niin sitten jatkoin maaliin asti. Maalisuoralla oli pakko vaihtaa juoksuksi taas. En muistanut jäädä fiilistelemään. Hain suomenlipun mieheltäni. Olin Iron Man! Juoksin maaliin lippu hartioilla. Se oli mahtava tunne! Kaikki treeni ja vaikeudet oli voitettu!

Maaliin pääsy on aina mahtavaa. tämä tunne oli kuitenkin erityinen. mitä enemmän sinne pääsyyn joutuu tekemään töitä, sitä mahtavampi tunne se on. jossain vaiheessa projektia matka tuntui liian pitkältä ja mahdottomalta. Nyt se oli kuitenkin takana. Ilman kaatumisia kaikki olisi mennyt nappiin. Se söi hieman aikaa. Kokonaisaikani oli 12.45.37. Ihan ok aika. Juoksuun meni siis 5.01.45 ja vaihdot olivat rauhallisia.

Kaikista suurin voitto oli päästä maaliin tuolla jalalla. En antanut sen nujertaa minua, vaikka jalka meinasi sen välillä tehdä. Pahinta oli unettomat yöt ja niistä aiheutuva negatiivinen kierre. Jalkaa on ei kannata jäädä märehtimään eli kohti uusia tavoitteita. Riikan kanssa sovittiin, että 2021 Barcelonassa tullaan taas!

IMG_3271 (002)

Liikunta blogit

Iron man treeniä ruuhkavuosien keskellä

Miten treenata täydelle matkalle ruuhkavuosina. Tässä hieman omaa tarinaa treenistä ja siihen liittyvistä haasteista. Haluan muistuttaa sinua sitä, että olen treenannut jo vuosia kestävyyslajeja eli viikoittaisen treenin määrä on asteittain kymmenen vuoden ajalla.

Aluksi treenimääristä. Oman treenimäärän olen pyrkinyt pitämään noin kymmenessä viikkotunnissa usean vuoden ajan. Se ei aina ole helppoa kolmen lapsen äitinä. Treenivuoden aikana treeniä rajoitti myös krooninen kipu ja talon rakentaminen. Olen myös aloitteleva yrittäjä, joka joutuu tekemään ”oikeita” töitä sairaanhoitajana, jotta saa laskut maksettua. Ei välttämättä siis otollinen aika tälle projektille näin jälkeenpäin ajateltuna.

Päätin siis osallistua täydenmatkan kisaa lokakuussa 2019. Silloin se tuntui hyvältä idealta. Talon rakennus olisi jo valmis. Ajattelin ilmoittautumishetkellä, että muutkin asiat järjestyisivät pikkuhiljaa. En halunnut siirtää tuota unelmaa enää eteenpäin. Ajatus siitä, ettei enää nuorru ja kaikkea kremppaa tuon jalkakivun lisäksi vain tulee lisää vuosien varrella, vahvisti päätöstä. Haluan mieluummin katua tekemiäniä asioita, kun niitä jotka jäävät tekmättä.

IMG_2243 (002)

Jalkajutusta sen verran, että hermokipuun joudun edelleen syödä lääkkeitä. lääkärit ovat sanoneet, että en välttämättä pääse kivusta ikinä. Kipu ei ole enää merkki siitä, että jotain menisi rikki. Se on jäänyt ns. korvien väliin. Ajattelen niin, että en voi elää loppuelämääni ajatellen, että olen kipupotilas. En halua jalkani rajoittaa tekemisiäni. En myöskään jää odottamaan parempaa, koska sellaista minulle ei ole edes luvattu.

Kipu kuitenkin vaikuttaa edelleen nukkumiseen. Sitä ei tule lisää kovista treeneistä. Joskus pitkistä sairaalatyöpäivistä se äityy enemmän kuin pitkistä juoksulenkeistä. Pyöräily ei vaikuta kipuun laisinkaan. Päinvastoin treenistä vapautuneet edorfiinit todennäköisesti helpottavat sitä. Se siitä. Asia ei kuitenkaan niin sanotusti helpottanut treeniä, vaikka päätin, ettei se ole este sille. Tämä teki kuitenkin maaliin pääsyn entistäkin tärkeämmäksi itselleni.

Vielä lisää vaikeutta treeniin tuli mieheni päätös lähteä ulkomaille työmatkalle. Jäin siis huolehtimaan arjessa myös talon rakentamisesta. Mies oli useita viikkoja Karibialla. Ei ollut puhelinyhteyttä ja sain hoitaa asioita ihan omin voimin. Milloin kannoimme harkkoja muurarille. Välillä oli kosteusongelma, johon minun piti yksin keksiä ratkaisuja. Sain tehdä lumityöt kahden omakotitalon pihasta jne. No hyötyliikuntaa siitäkin tietysti sai.

Tein siis usein 8 tunnin päivän sairaalassa ja sen jälkeen muutama PT asiakas. Se oli usein arkipäivän kuvio. Tein itse omat treeniohjelmani. Käytännössä treenasin aina, kun se oli mahdollista ja järkevää. Järkevyydellä tarkoitan sitä, etten ollut ihan väsynyt muusta elämästä, jota usein kieltämättä olin.

Viikonloput pyhitin treenille. Usein lauantaisin oli seuran treenit tai jotain muuta omatoimista treeniä. Pitkä pyörä ja juoksu oli silloin yleensä ohjelmassa. Sunnuntaisin oli seuran 1,5 tunnin uintitreenit. Sen perään pidin yhden tunnin juoksukoulun ja lihaskuntotreenin. Illalla oli vielä tunti juoksua toisten asiakkaiden kanssa. Siinä välissä tietysti käytiin rakentamassa taloa.

Tuon lisäksi arkisin kävin uimassa kerran viikossa. Pidin pari lihaskuntotreeniä asiakkaille. Niistä ehkä toisen voi laskea omaksi treeniksi. Sen lisäksi pidin seuralle lihaskuntotreenin. Välillä kävin muuten juoksemassa ja pyöräilemässä viikosta ja vuodenajasta riippuen.

Keskiarvo treeneille oli tuo kymmenen tuntia. Alimmat treenimäärät olivat noin kuusi tuntia. Toisesta päästä löytyi toki yli 15 tunninkin treeniviikkoja. Pyrin tekemään suurimman osan treeneistä PK treeneinä. Kerran viikossa pyrin tekemään vauhdikkaamman juoksun tai pyöräilyn. Jalkaa säästääkseni en tehnyt pitkiä juoksuja juurikaan. Toki treeneihin kuului myös yksi Marathon ja puolikas. Asiakkaiden kanssa olin viesti Marathonilla ja siellä juoksin 17 kilometriä.

205ce678-fc96-4439-becb-1c544e47271e (002)

Treenien suunnittelu oli siis aika tasapainottelua oman jaksamisen, kalenterin, perheen, työn ja talon rakentamisen suhteen. Yritin aina priorisoida tärkeimmät jutut. Luin pari Burn Out blogia ja tiesin välillä olevani aika rajoilla. Se mielessä välillä kevensin treenejä PK:si. Tiedän onneksi aika tarkasti omat rajani, mutta näin jälkeenpäin aika rajalla myös välillä käytiin.

Olen siis Personal Trainer ja asiakkailleni aina opetan treenin, ravinnon ja levon tasapainoa. Tuo lepo oli minun Iron Man treenini heikoin lenkki. Sitä oli liian vähän ja treeni olisi varmasti purrut paremmin, jos sitä olisi ollut enemmän. Kuitenkin treeni oli laadukasta.

Myös ravinto oli koko ajan laadukasta. Välillä olin ehkä liiankin tarkka syömiseni suhteen. Treenasi aina ”täydellä tankilla” ja pidin huolta palauttavista aterioista treenin jälkeen. Se ehkä oli yksi menestymiseni avain.

En myöskään ollut kertaakaan kipeänä koko treenivuoden aikana. Muutama flunssa yritti kaataa ja pari kertaa oli maha ihan kuralla. Tuon mahan takia jouduin pitämään muutaman lepopäivän, Kukaan muu ei ollut silloin perheestämme kipeä. Sen vuoksi ne ehkä menivät keliakian piikkiin eli olin ehkä saanut jotain gluteiinipitoista ruokaa ja maha oli siitä kipeä.

Sain siis kuitenkin tuon kokonaisuuden pidettyä jotenkin hallussa. Myös se, että treenimäärät nousivat progressiivisesti. Olin näin jälkeenpäin katsottuna treenannut edellisenäkin vuonna melkein saman määrän eli suurta nousua ei siihen tullut. Suurin muutos oli ehkä treenien laadussa.

Omasta elämästä johtuvista haasteista huolimatta treeniä oli siis kuitenkin ihan mukavasti. Olin pelon sekaisin tuntein valimis- kohti kisaa. Kisaa edeltävänä kuukautena tunnelmat vaihtelivat itsevarmuuden ja epäonnistumisen välillä. Eniten pelkäsin uintia meressä ja ongelmia pyörän kanssa. Mereen en ehtinyt mennä uimaan kertaakaan kesän aikana. Se jäi aina suunnittelun asteelle. Pyörän kansa olen taas ihan kädetön. Renkaan ehkä saisin juuri vaihdettua, mutta siihen kuluisi paljon aikaa.

Liikunta blogit, Sinun valintasi Blogit

Nuorekkaana pitkään liikunnan avulla

Nelikymppisen kunnossa 30 vuotta. Kuulostaako hyvältä? Kun pidät itsesi kunnossa, se on mahdollista. Minusta se ainakin tuntuu tavoittelemisen arvoiselta asialta. Haluan mieluummin elää aktiivisena ja toimintakykyisenä, Kun nuutuneena ja vaivaisena.

Tanita kehonkoostumusmittaus näytti minulle vuosi sitten yli 40 vuotiaana, että kehoni on 26 vuotiaan kunnossa. Arvio perustuu lähinnä kehonkoostumukseen ja lihasmassan määrä. Se tuntui hyvältä ja motivoi jatkamaan liikkumista.

Sinä voit saavuttaa saman parantamalla elintapojasi. Tuota eroa sinun ei välttämättä tarvitse tavoitella, mutta kaikki muutos parempaan varmasti tuntuu hyvältä. Itse koen olevani elämäni kunnossa tällä hetkellä. Toivon tätä tunnetta myös sinullekin.IMG_1635 (002)

Säännöllisellä liikunnalla tämä kaikki on mahdollista. Liikunnan aloittaminen ei ole koskaan liian myöhäistä. Tiesitkö, että vielä 100 vuotiaanakin voit nykytiedon mukaan parantaa lihaskuntoasi. Myös kestävyyskuntoa on mahdollisuus paranrantaa. Tutkimukset ovat osoittaneet, että nollatasolta lähteneet 60 vuotiaat pystyivät vastaaviin suorituksiin, kun nollatasolta lähteneet 40 vuotiaat. Koskaan ei ole siis liian myöhäistä aloittaa kuntoilua.

Liikunta parantaa suorituskyvyn lisäksi myös muuta elämänlaatua. Kun jaksat paremmin arjessa, moni muukin asia helpottuu. Jaksat tehdä myös muita haluamiasi asioita paremmin. Voit matkustaa ja tehdä muita mukavia asioita. Haaveesi eivät jää toteuttamatta suorituskykysi rajoitteiden vuoksi.

Meistä osa harrastaa liikuntaa liian vähän ja taas yksi osa harjoittelee liikaa. Osaatko sinä treenata sopivalla teholla? Osa treenaa liian paljon ja on ihan jumissa. Se on myös osalla syy siihen, että treenit jäävät tekemättä. Tule opettelemaan järkevää tapaa treenata liikuntastartti ryhmään tai yksilövalmennukseen. Saat ohjeita liikunnan aloittamiseen ja saat liikunnasta säännöllisen osan elämää.

Tutustu ryhmään tästä:

https://studio-sinun-valintasi.webnode.fi/l/ravinto-ja-treeniryhma-painonpudottajille/

Tutustu yksilövalmennukseen tästä:

www.pt-tiinaekman.fi

Liikunta blogit

IRON MAN PROJEKTINI ON JO ALKANUT

Itkin tänään miehelleni leikkauksen jälkeistä takapakkia. Jos olet aiemmin lukenut tekstejäni, tiedät kyllä mistä on kyse. En kertaa koko tarinaa, mutta jalkaterääni tehtiin iso leikkaus lokakuussa ja nyt eletään helmikuuta. Eli takana on neljä kuukautta leikkauksesta. Normaali toipuminen tuollaisesta leikkauksesta kestää kolme kuukautta ja sen se vei minultakin tai ainakin niin luulin.

Sairasloman jälkeen palasin palkkatöihin viikoksi. Olin jo ennen joulua suullisesti irtisanoutunut ja päättänyt aloittaa yrittäjänä. Olen Personal Trainer ja Ravintovalmentaja. Päätin pitkän saikun hyödyntää yrityksen aloituksen valmisteluun. Koska en ole Netflix tyyppi ja tavalliseen arkeeni kuului ennen leikkausta treenata 8-10 tuntia viikossa, käytin nyt ajan yritykseni suunnitteluun ja kävin kurssin mm. markkinointiin liittyen etänä. Täytyihän nytkin keksiä jotain järjellistä tekemistä.

Tuo leikkausta edeltävä treenimäärä riittäisi siis jo tavallisen yli 40 vuotiaan työssäkäyvän kuntoilijan täyden matkan treeniksi. Etenkin, kun kokonaisrasitukseen tulee huomioida kolme lasta, heidän harrastukset. miehen harrastukset, miehen reissutyö ja oma kokopäivätyö. Eli vähän pidemmän matkan projektiin olisi edellytyksiä ilman suuria aikatavoitteita jo tälläkin treenimäärällä.

Tällä treenillä olen harjoitellut puolikkaalle, mutta uskallus pidemmälle matkalle on pitkälti ollut kiinni lähinnä uimataidostani. Viime kesänä puolimatkan uinti ei kahden kisan kokemuksella tuntunut pahalta, joten se kynnys on ylitetty. Tajusin nyt, että tuo täysimatkan läpi pääsy on siis vain korvien välistä kiinni ja sitä nyt treenataan ihan kunnolla tällä hetkellä.IMG_2825 (002)

Opetan Ravintovalmentajana, että älä tee itsellesi kieltoja. Kaikki se mitä kiellät itseltäsi, johtaa vain kovempiin mielitekoihin. Jos olet karkkilakossa, sinun tekee vain enemmän karkkia mieli. Tiedostatko ongelman. Minulta on ollut nyt lokakuusta asti kieltolistalla juokseminen.

Voit arvata varmasti, että näen onnellisen näköisiä juoksijoita joka paikassa. Toki olen myös yli kymmenen vuoden ajan juossut säännöllisesti keskimäärin kolme lenkkiä viikossa, joten se on myös minulle tapa. Se on minulle myös jonkinlainen riippuvuus. Olen huomannut olevani koukussa omiin endorfiineihin. Oletan, että olet kestävyysliikkuja, koska olet jaksanut lukea näin pitkälle, joten ymmärrät mistä puhun.

Olen kuusi päivää leikkauksen jälkeen käynyt alussa etenkin ahkerasti salilla. Ajattelin hyödyntää ajan parantamalla ylävartalon lihastasapainoa. Hauis onkin kasvanut. En toki tiedä hyödyttääkö se mitään. mutta ainakin olen pysynyt jollain lailla järjissäni tähän päivään saakka.

Alamäkeni alkoi siis siitä sairasloman lopusta. Olin irtisanoutunut ja tehnyt päätöksen aloittaa kokopäiväisenä yrittäjänä. En kadu päätöstä, mutta ajankohdan olisin voinut valita paremmin. Olin leikkaussalihoitajana varma, että koska toipuminen oli edennyt suunnitelmien mukaan, loppu olisi vain minusta kiinni. Olinhan jo kaksi viikkoa pystynyt kävelemään neljän kilsan lenkkejä päivittäin koiran kanssa.

Toisin kuitenkin kävi. Kivut äityivät töiden aloittamisen jälkeen todella pahoiksi ja niihin alkoi tulla hermoperäisiä oireita. Viime viikonloppuna tilanne lähti käsistä. Irtisanouduin itse anestesiahoitajan ja kipuhoitajan työstä Yliopistollisesta sairaalasta. Osasin siis hoitaa kipuani vähän liiankin tehokkaasti alkuun näin jälkikäteen ajateltuna.

Olen vähän ei ”ei tartte auttaa”- tyyppi, jos tiedät mitä tarkoitan. Oma perheeni mukavuuden haluisina osaa myös käyttää sitä hyväkseen. Se yhdistettynä vahvaan lääkitykseen ja kivunsietokykyyn ehkä peittelivät oireitani, jotka kuvittelin normaaleiksi. Yritin tsempata siis loppuun asti.

En ole ennen itse toipunut isosta leikkauksesta, enkä tiedä kauanko kivun kuuluu kestää. Lääkitsin siis itseäni reippaalla kädellä. Lopulta kotiapteekkini keinot eivät enää riittäneet eli lääkkeet, liike ja avanto. Minun oli siis pakko soittaa ja konsultoida kipulääkäriä omista lääkkeistäni. Oman pelkoni sai heräämään myös kasvava kipu, jonka kanssa en enää pärjännyt. Ajattelin, että suutarin lapsella ei ole kenkiä.

Apulannan koneeseen kadonneesta tuli lempparibiisini. ”Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla. Miten kauan sitä kestää ei sitä ei voi tietää? Keneen sattuu ja kuinka paljon? Siitä kysymys elämässä kai on. Kun on astuttu siihen pisteeseen, että mikään ei ole varmaa.” Biisi kuvasti hyvin fiiliksiäni. En tiedä mistä se tarina kertoo, vaikka Toni kuuluukin suosikkeihini. Silti se kolahti juuri tähän hetkeen.

Liikkumattomuuden, kipujen ja turvotuksen takia lokakuun jälkeen unet ovat olleet tosi huonoja. Nytkin kello on yksi yöllä. Yritän yö toisen jälkeen käydä nukkumaan, mutta uni ei tule. Tällä hetkellä en voi lähteä lenkille, joten useana yönä nousen kirjoittamaan. Tästä on tullut nyt uusi lenkkeilymuoto minulle ja välillä se auttaa nukkumaan loppuyön.

Palataan tuohon kipuasiaan, vaikka se varmasti raskasta luettavaa onkin. Omat pelkoni tulivat todeksi kipulääkärin kanssa keskusteltuani. Siihen puheluun turvauduin vasta kolaroituani toisen automme kolmen tunnin yöunien jälkeen koulun pihassa. Vein yhden lapsemme silloin kouluun ja olin väsynyt, että en huomioinut yhtä pientä kiviaitaa. Se oli lumen peitossa ja tavallaan sen näin, mutten reagoinut.

Se säikäytti ja sai tarttumaan puhelimeen. Se aita olisi voinut olla vaikka jonkun lapsi. Huomasin olevani vaarallinen myös muille. Tällä hetkellä aamupöydällä on neljä eri kipulääkettä aamuksi. Niillä pääsen aamulla ilman keppejä sängystä ylös.

Tähän on siis tultu. Kävin tänään yhden ortopedin luona. Hän ei voi asialleni mitään. Tapaan ortopedin, joka leikkasi minut perjantaina. Tämän päivän käynti vain avasi minulle realiteetteja. Tuon kirurgin käsitys on, että levyä ja ruuveja ei voi poistaa vielä täytyy odottaa puoli vuotta ennen poistoa. Harvan jalasta yleensäkin metallit poistetaan ja vielä harvemmalle ne aiheuttavat noin rajuja oireita.

Tämän hetkinen kipulääkitys riittäisi minun kokoiselle esimerkiksi selän luudutusleikkauksen jälkeiseksi kivun hoidoksi. Siitä voit päätellä lääkitykseni määrän tällä hetkellä. Edes sairaalasta kotiutumisvaiheessa en saanut mukaani yhtä vahvoja lääkkeitä, jotka terveyskeskuksen nuori lääkäri minulle kirjoitti.

Hän ei osannut vastata samoin kysymyksiin, kuin tänään tapaamani ortopedi, mutta täydet pisteet hänelle hyvästä lääkityksestä. Tilannetta terveyskeskuslääkärin vastaanottohuoneessa kuvasi kuitenkin se, että tuo nuori uraansa aloitteleva lääkäri joutui myös räpytellä silmiään. Ehkä hän taas tämän päivän jälkeen muisti. miksi oli lääkkiksessä tehnyt kovasti töitä.

En romahtanut vielä täysin vastaanottohuoneessa. Toki valehtelisin sinulle, jos väittäisin sieltä kuivin silmin lähteneeni. Osaan lukea ihmisiä ja sen vuoksi aistin, että myös tuo nuori uraansa aloitteleva lääkäri joutui tekemään tosissaan töitä pysyäkseen ammatillisena siinä tilanteessa. En siis jäänyt enää sinne esittämään hänelle vaikeita kysymyksiä, vain hain apua muihin kysymyksiin seuraavana päivänä.

Näin me molemmat saimme tilanteessa säilyttää kasvomme. Minulla tietenkin olisi potilaana oikeuskin vuodattaa muutama kyynel. Olen kuitenkin ollut itse ammatillisesti joskus samassa tilanteessa ottaessani leikkaussaliin äitinä vastaan lapsipotilaita, joiden vanhemmat ovat olleet samassa pisteessä kuin itsekin sinä päivänä. Joku toinen kollegoistani on ottanut silloin kopin vanhemmista, kun olen itse anestesiahoitajana keskittynyt lapseen.

Tarinan aihe oli kuitenkin triathlon treeneissä. Se miten oma asiani liittyy Iron Man treeniin, on seuraavanlainen. Tänään tajusin olevani psyykkisesti valmis tuolle viivalle vaikka heti huomenna. Se veisi tässä kunnossa minulta kauan neljän kuukauden treenitauon jälkeen, mutta olen varma, että pääsisin sisulla maaliin.IMG_2844 (002)

Moni aloittaa harjoittelun treeni edellä ja unohtaa levon ja psyykeen merkityksen. Olen aika varma, että olen päässyt ensimmäisen Marathoninkin maaliin enemmän sisun, kuin hyvän kunnon avulla. En vielä ole saavuttanut ainakaan toivottavasti oman sietokykyni äärirajoja, mutta nyt ollaan aika lailla rajoilla. Sanoin jollekin, että seuraavasta vastoinkäymisesti, tipahdan ainakin polvilleni. Sen verran niitä on mahtunut tähän neljään kuukauteen.

Äsken sängystä noustessani sanoin miehelleni, etten tiedä selviänkö järjissäni seuraavaa kahta kuukautta, jos se täytyy viettää tällä lääkityksellä ja näillä unilla. Tiedän, että selviän, mutta se tulee olemaan haasteellista. Jos tästä selviän, yksi täyden matkan kisa menee varmasti paljon pienemmällä tuskalla.

Menen aina perse esillä puuhun vaikeimman kautta. Näin elämäni valitettavasti menee. Niin, kuin nytkin vahvasti siltä näyttää. Jälkeenpäin löydän varmasti tästäkin asiasta jotain positiivista. Tällä hetkellä se on vaikeaa. Halusin kirjoittaa tämän tsempiksi hyvälle ystävälleni, joka osallistuu ensimmäistä kertaa täydelle matkalle. Olisin halunnut olla hänen kanssaan viivalla. Nyt menen fiilistelemään kannustusjoukkoihin.

Elastisen biisi: Katse eteen ja suupielet ylöspäin on ollut pitkään tunnusbiisi niin hyvässä, kun huonossakin mielessä. Etenkin toi tunnari ”Katse eteen ja suunpielet ylöspäin. Tee vastoinkäymisisistä voimaa. Antaa tulla! Kestän kyllä periksi en tuu antamaan.” ”Jos se olis helppoo kaikki tekis niin.” Eikö siitä ole kyse tässäkin lajissa eli suunta ei voi olla, kuin ylöspäin. Asenne ratkaisee maaliin tulijat.

Kirjoitin tämän tekstin sinulle, joka ei usko itseensä. Mielessäni on etenkin yksi ystäväni, jota olen yrittänyt tsempata tässä projektissa. Hänen fysiikkansa on kunnossa, mutta tämä puoli vaatii vielä harjoittelua. Olisimme varmasti vahvoja yhdessä paketissa, mutta yksilöurheilussa asiat tulee tehdä yksin.

Olen kateellinen sinulle, joka pystyt treenaamaan. Toivottavasti saat uutta puhtia tekemiseesi. Psyykkinen puoli on vähintään yhtä suuri syy keskeyttämiselle ja epäonnistumiselle. Usein kuitenkin pelkäämme enemmän fysiikan pettämistä ja treenaamme vain sitä. Muista kuitenkin myös ravinto, lepo, psyyke ja sosiaaliset suhteet treeniohjelmaa suunnitellessa.

Julkaisin tekstin vasta nyt. Eilen tein ilmoittautumisen Barcelonaan 2019. Eli nyt alkaa fyysinen treeni. Kesällä 2018 tuli enkat kuitenkin puolimatkan kisasta ja voitto Kangasala Triathlonissa. Treenitauoista huolimatta.

Liikunta blogit, Sinun valintasi Blogit

LEIKKAUKSEN JÄLKEISESTÄ TOIPUMISESTA -LIIKUNTAA JALATTOMANA

Olen aiemmin kirjoittanut toipumisestani jalkateräleikkauksesta ja tässä vielä hieman kuntoutumisesta. Olen aina ollut sitä mieltä, että ortopedisten leikkausten kohdalla potilaalla on suuri rooli itsensä kuntouttamisessa. Leikkauksen jälkeen potilaalle jää vastuu raajan liikelaajuuksien ja lihasten kuntouttamisesta. Lopputulos on siis paljolti myös potilaan omasta kuntouttamisesta kiinni.

Leikkaussalihoitajana tiesin tämän varsin hyvin. Halu päästä taas juoksemaan oli kova ja halusin tehdä kaikkeni, että jalka kuntoutuisi mahdollisimman hyvin ja nopeasti. Sen takia treenasin sitä ahkerasti. Halusin myös minimoida kunnon alenemisen leikkauksen jälkeen. Sen vuoksi kävin heti kipsin poiston jälkeen fysioterapeutilla ja sain häneltä hyviä lihaskuntoharjoitteita toipumiseni tueksi.

Ennen kipsin poistoa kävin jo hyvissä ajoin selvittämässä uimahallin apuvälinevalikoiman. Kangasalan Kuohusta löytyi pyörätuoli, jonka avulla pääsin altaalle. Enhän saanut vielä silloin varata jalalleni. Muista halleista löytyi rollaattori, mutta en sillä jalattomana tehnyt mitään. Ehkä ortoosin pois oton jälkeen voin kokeilla sitäkin.

Pyörätuolin käyttö julkisella paikalla tuntui todella nöyryyttävältä. Sain paljon katseita, mutta myös apua yksin ollessani. Joka kerta hallilla oli joku tuttu, mutta en antanut sen häiritä. Myös yksi vanha työkaverini taisi hieman pelästyäkin minut nähdessään. Myös lapsille olin kiinnosta kohde paitsi omilleni.

Kerran yksi pikkupoika katsoi kerran touhuani tokeissaan ja sanoi: Äiti katso äiti toi sutii. Tarkoitti pyörätuoliani. Eli uimahallin lattian kaadotkin aloin jo jossain vaiheessa oppia. Oli siis paikkoja, joissa tuli vähän kiihdyttää, että pääsi sutimatta liikkeelle.

Teini-ikäisille lapsilleni tilanne oli vähän nolo. Etenkin vanhemmalle tyttärelleni, jonka tarvitsi hakea minulle pyörätuoli ja auttaa pesutiloissa. Hekään eivät kuitenkaan kieltäytyneet lähtemästä mukaani. Nuorin taas tykkäsi pyörätuolin palauttamisesta ja olisi sillä enemmänkin ajellut, jos olisin antanut siihen luvan.

Toinen vaihtoehto päästä veteen oli ottaa kaveri, jota käytin ”kyynärsauvana”. Terveeseen jalkaan laitoin liukuestesukan, jonka avulla minun ei tarvinnut pelätä liukastumista. Tämä oli selkeästi rankempi tapa päästä altaalle, mutta sillä tavoin pääsin triathlon seuran uimatreeneihin. Siellä oli myös ymmärtäväisiä kavereita, jotka tiesivät kuinka tärkeää veteen pääsy minulle oli. Kiitos heille siitä.

Näillä avuin pääsin siis taas treenin makuun. Hallilla kävin viisi kertaa viikossa. Suurimmaksi osaksi vesijuoksemassa, koska koin jäykän nilkkani vain jarruksi vedessä. Kävin ainoastaan seuran tekniikkatreeneissä, koska siellä pysytin kehittymään uimarina. Välillä tein jotain pieniä matkoja pullareilla yksin tai uin parin sadan vedon vesijuoksun päälle.

Vesijuoksulla sain nilkkaani liikettä, ainakin tyttäreni arvion mukaan. Jalka toki kipeytyi reissuista, mutta kipulääkkeet auttoivat siihen vaivaan. Ajattelin, että liike on kuitenkin parempi kuin liikkumattomuus ja hoidin mieluummin kipua lääkkeillä. Kävin parhaimmillaan viisi kertaa viikossa uimahallissa. Niistä ainakin kolme kertaa vesijuoksemassa.

Vesijuoksuun sain onneksi usein jonkun kaverin mukaan. Silloin aika kului paljon mukavammin ja teimme välillä pidemmänkin treenin. Kaikki treenit olivat vähintään tunnin mittaisia. Vesitreenien myötä sain taas nukuttuakin paremmin ja elämä alkoi voittamaan.

Tätä kirjoittaessani odotan perjantaita, jolloin saan astua jalkani päälle ilman tukia. Tänään on tasan kymmenen viikkoa leikkauspäivästä. Vielä minulla on pitkä tie juoksulenkeille, mutta toipuminen on tähän mennessä sujunut aikataulujen mukaan.

Itsestänihän loppu toipuminen ainoastaan on kiinni. Lääkäri on tehnyt työnsä ja nyt on minun vuoroni saada jalka kuntoon fysioterapeuttini avulla. Se on hyvä muistaa kaikkien leikkausten kohdalla. Olen nimittäin huomannut vanhassa työssäni potilaiden ajattelevat oman roolinsa aika passiivisena. Ei ymmärretä, että lopputulos on kiinni kuntoutuksesta, etenkin ortopedisten leikkausten kohdalla. Itse ainakin haluan toimivan jalan ja mahdollisimman nopeasti.

Siitä mitä tämän jälkeen tapahtuu kirjoittelen myöhemmin. Leikkauksen paras anti on myös ollut siinä, että toipuessani olen joutunut miettimään sitä mitä teen isona. Nyt minulla on ollut aikaa sitä oikein kunnolla miettiä. olen päättänyt uskaltautua yrittäjäksi ja irtisanoutua sairasloman loppumisen jälkeen.

Toipilaana minulla on ollut aikaa kirjoittaa esimerkiksi tämäkin tarina ja työstää tuo muukin materiaali nettisivuilleni. Toivottavasti tämä oli hyvä päätös ja toimintani elättää minut jatkossa. Ajattelin kuitenkin, että tälläkin pysähtymisellä oli tarkoitus. Onhan minulla mahdollisuus aina palata vanhaan, jos tämä ei toimi. Käytin kuitenkin mieluummin aikani tähän. Olisinhan voinut käyttää sen myös Netflixiin tai TV:n katseluun. En vain ole katsonut vuosiin TV:tä, joten en osannut innostua siitä nytkään.