Liikunta blogit

IRON MAN PROJEKTINI ON JO ALKANUT

Itkin tänään miehelleni leikkauksen jälkeistä takapakkia. Jos olet aiemmin lukenut tekstejäni, tiedät kyllä mistä on kyse. En kertaa koko tarinaa, mutta jalkaterääni tehtiin iso leikkaus lokakuussa ja nyt eletään helmikuuta. Eli takana on neljä kuukautta leikkauksesta. Normaali toipuminen tuollaisesta leikkauksesta kestää kolme kuukautta ja sen se vei minultakin tai ainakin niin luulin.

Sairasloman jälkeen palasin palkkatöihin viikoksi. Olin jo ennen joulua suullisesti irtisanoutunut ja päättänyt aloittaa yrittäjänä. Olen Personal Trainer ja Ravintovalmentaja. Päätin pitkän saikun hyödyntää yrityksen aloituksen valmisteluun. Koska en ole Netflix tyyppi ja tavalliseen arkeeni kuului ennen leikkausta treenata 8-10 tuntia viikossa, käytin nyt ajan yritykseni suunnitteluun ja kävin kurssin mm. markkinointiin liittyen etänä. Täytyihän nytkin keksiä jotain järjellistä tekemistä.

Tuo leikkausta edeltävä treenimäärä riittäisi siis jo tavallisen yli 40 vuotiaan työssäkäyvän kuntoilijan täyden matkan treeniksi. Etenkin, kun kokonaisrasitukseen tulee huomioida kolme lasta, heidän harrastukset. miehen harrastukset, miehen reissutyö ja oma kokopäivätyö. Eli vähän pidemmän matkan projektiin olisi edellytyksiä ilman suuria aikatavoitteita jo tälläkin treenimäärällä.

Tällä treenillä olen harjoitellut puolikkaalle, mutta uskallus pidemmälle matkalle on pitkälti ollut kiinni lähinnä uimataidostani. Viime kesänä puolimatkan uinti ei kahden kisan kokemuksella tuntunut pahalta, joten se kynnys on ylitetty. Tajusin nyt, että tuo täysimatkan läpi pääsy on siis vain korvien välistä kiinni ja sitä nyt treenataan ihan kunnolla tällä hetkellä.IMG_2825 (002)

Opetan Ravintovalmentajana, että älä tee itsellesi kieltoja. Kaikki se mitä kiellät itseltäsi, johtaa vain kovempiin mielitekoihin. Jos olet karkkilakossa, sinun tekee vain enemmän karkkia mieli. Tiedostatko ongelman. Minulta on ollut nyt lokakuusta asti kieltolistalla juokseminen.

Voit arvata varmasti, että näen onnellisen näköisiä juoksijoita joka paikassa. Toki olen myös yli kymmenen vuoden ajan juossut säännöllisesti keskimäärin kolme lenkkiä viikossa, joten se on myös minulle tapa. Se on minulle myös jonkinlainen riippuvuus. Olen huomannut olevani koukussa omiin endorfiineihin. Oletan, että olet kestävyysliikkuja, koska olet jaksanut lukea näin pitkälle, joten ymmärrät mistä puhun.

Olen kuusi päivää leikkauksen jälkeen käynyt alussa etenkin ahkerasti salilla. Ajattelin hyödyntää ajan parantamalla ylävartalon lihastasapainoa. Hauis onkin kasvanut. En toki tiedä hyödyttääkö se mitään. mutta ainakin olen pysynyt jollain lailla järjissäni tähän päivään saakka.

Alamäkeni alkoi siis siitä sairasloman lopusta. Olin irtisanoutunut ja tehnyt päätöksen aloittaa kokopäiväisenä yrittäjänä. En kadu päätöstä, mutta ajankohdan olisin voinut valita paremmin. Olin leikkaussalihoitajana varma, että koska toipuminen oli edennyt suunnitelmien mukaan, loppu olisi vain minusta kiinni. Olinhan jo kaksi viikkoa pystynyt kävelemään neljän kilsan lenkkejä päivittäin koiran kanssa.

Toisin kuitenkin kävi. Kivut äityivät töiden aloittamisen jälkeen todella pahoiksi ja niihin alkoi tulla hermoperäisiä oireita. Viime viikonloppuna tilanne lähti käsistä. Irtisanouduin itse anestesiahoitajan ja kipuhoitajan työstä Yliopistollisesta sairaalasta. Osasin siis hoitaa kipuani vähän liiankin tehokkaasti alkuun näin jälkikäteen ajateltuna.

Olen vähän ei ”ei tartte auttaa”- tyyppi, jos tiedät mitä tarkoitan. Oma perheeni mukavuuden haluisina osaa myös käyttää sitä hyväkseen. Se yhdistettynä vahvaan lääkitykseen ja kivunsietokykyyn ehkä peittelivät oireitani, jotka kuvittelin normaaleiksi. Yritin tsempata siis loppuun asti.

En ole ennen itse toipunut isosta leikkauksesta, enkä tiedä kauanko kivun kuuluu kestää. Lääkitsin siis itseäni reippaalla kädellä. Lopulta kotiapteekkini keinot eivät enää riittäneet eli lääkkeet, liike ja avanto. Minun oli siis pakko soittaa ja konsultoida kipulääkäriä omista lääkkeistäni. Oman pelkoni sai heräämään myös kasvava kipu, jonka kanssa en enää pärjännyt. Ajattelin, että suutarin lapsella ei ole kenkiä.

Apulannan koneeseen kadonneesta tuli lempparibiisini. ”Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla. Miten kauan sitä kestää ei sitä ei voi tietää? Keneen sattuu ja kuinka paljon? Siitä kysymys elämässä kai on. Kun on astuttu siihen pisteeseen, että mikään ei ole varmaa.” Biisi kuvasti hyvin fiiliksiäni. En tiedä mistä se tarina kertoo, vaikka Toni kuuluukin suosikkeihini. Silti se kolahti juuri tähän hetkeen.

Liikkumattomuuden, kipujen ja turvotuksen takia lokakuun jälkeen unet ovat olleet tosi huonoja. Nytkin kello on yksi yöllä. Yritän yö toisen jälkeen käydä nukkumaan, mutta uni ei tule. Tällä hetkellä en voi lähteä lenkille, joten useana yönä nousen kirjoittamaan. Tästä on tullut nyt uusi lenkkeilymuoto minulle ja välillä se auttaa nukkumaan loppuyön.

Palataan tuohon kipuasiaan, vaikka se varmasti raskasta luettavaa onkin. Omat pelkoni tulivat todeksi kipulääkärin kanssa keskusteltuani. Siihen puheluun turvauduin vasta kolaroituani toisen automme kolmen tunnin yöunien jälkeen koulun pihassa. Vein yhden lapsemme silloin kouluun ja olin väsynyt, että en huomioinut yhtä pientä kiviaitaa. Se oli lumen peitossa ja tavallaan sen näin, mutten reagoinut.

Se säikäytti ja sai tarttumaan puhelimeen. Se aita olisi voinut olla vaikka jonkun lapsi. Huomasin olevani vaarallinen myös muille. Tällä hetkellä aamupöydällä on neljä eri kipulääkettä aamuksi. Niillä pääsen aamulla ilman keppejä sängystä ylös.

Tähän on siis tultu. Kävin tänään yhden ortopedin luona. Hän ei voi asialleni mitään. Tapaan ortopedin, joka leikkasi minut perjantaina. Tämän päivän käynti vain avasi minulle realiteetteja. Tuon kirurgin käsitys on, että levyä ja ruuveja ei voi poistaa vielä täytyy odottaa puoli vuotta ennen poistoa. Harvan jalasta yleensäkin metallit poistetaan ja vielä harvemmalle ne aiheuttavat noin rajuja oireita.

Tämän hetkinen kipulääkitys riittäisi minun kokoiselle esimerkiksi selän luudutusleikkauksen jälkeiseksi kivun hoidoksi. Siitä voit päätellä lääkitykseni määrän tällä hetkellä. Edes sairaalasta kotiutumisvaiheessa en saanut mukaani yhtä vahvoja lääkkeitä, jotka terveyskeskuksen nuori lääkäri minulle kirjoitti.

Hän ei osannut vastata samoin kysymyksiin, kuin tänään tapaamani ortopedi, mutta täydet pisteet hänelle hyvästä lääkityksestä. Tilannetta terveyskeskuslääkärin vastaanottohuoneessa kuvasi kuitenkin se, että tuo nuori uraansa aloitteleva lääkäri joutui myös räpytellä silmiään. Ehkä hän taas tämän päivän jälkeen muisti. miksi oli lääkkiksessä tehnyt kovasti töitä.

En romahtanut vielä täysin vastaanottohuoneessa. Toki valehtelisin sinulle, jos väittäisin sieltä kuivin silmin lähteneeni. Osaan lukea ihmisiä ja sen vuoksi aistin, että myös tuo nuori uraansa aloitteleva lääkäri joutui tekemään tosissaan töitä pysyäkseen ammatillisena siinä tilanteessa. En siis jäänyt enää sinne esittämään hänelle vaikeita kysymyksiä, vain hain apua muihin kysymyksiin seuraavana päivänä.

Näin me molemmat saimme tilanteessa säilyttää kasvomme. Minulla tietenkin olisi potilaana oikeuskin vuodattaa muutama kyynel. Olen kuitenkin ollut itse ammatillisesti joskus samassa tilanteessa ottaessani leikkaussaliin äitinä vastaan lapsipotilaita, joiden vanhemmat ovat olleet samassa pisteessä kuin itsekin sinä päivänä. Joku toinen kollegoistani on ottanut silloin kopin vanhemmista, kun olen itse anestesiahoitajana keskittynyt lapseen.

Tarinan aihe oli kuitenkin triathlon treeneissä. Se miten oma asiani liittyy Iron Man treeniin, on seuraavanlainen. Tänään tajusin olevani psyykkisesti valmis tuolle viivalle vaikka heti huomenna. Se veisi tässä kunnossa minulta kauan neljän kuukauden treenitauon jälkeen, mutta olen varma, että pääsisin sisulla maaliin.IMG_2844 (002)

Moni aloittaa harjoittelun treeni edellä ja unohtaa levon ja psyykeen merkityksen. Olen aika varma, että olen päässyt ensimmäisen Marathoninkin maaliin enemmän sisun, kuin hyvän kunnon avulla. En vielä ole saavuttanut ainakaan toivottavasti oman sietokykyni äärirajoja, mutta nyt ollaan aika lailla rajoilla. Sanoin jollekin, että seuraavasta vastoinkäymisesti, tipahdan ainakin polvilleni. Sen verran niitä on mahtunut tähän neljään kuukauteen.

Äsken sängystä noustessani sanoin miehelleni, etten tiedä selviänkö järjissäni seuraavaa kahta kuukautta, jos se täytyy viettää tällä lääkityksellä ja näillä unilla. Tiedän, että selviän, mutta se tulee olemaan haasteellista. Jos tästä selviän, yksi täyden matkan kisa menee varmasti paljon pienemmällä tuskalla.

Menen aina perse esillä puuhun vaikeimman kautta. Näin elämäni valitettavasti menee. Niin, kuin nytkin vahvasti siltä näyttää. Jälkeenpäin löydän varmasti tästäkin asiasta jotain positiivista. Tällä hetkellä se on vaikeaa. Halusin kirjoittaa tämän tsempiksi hyvälle ystävälleni, joka osallistuu ensimmäistä kertaa täydelle matkalle. Olisin halunnut olla hänen kanssaan viivalla. Nyt menen fiilistelemään kannustusjoukkoihin.

Elastisen biisi: Katse eteen ja suupielet ylöspäin on ollut pitkään tunnusbiisi niin hyvässä, kun huonossakin mielessä. Etenkin toi tunnari ”Katse eteen ja suunpielet ylöspäin. Tee vastoinkäymisisistä voimaa. Antaa tulla! Kestän kyllä periksi en tuu antamaan.” ”Jos se olis helppoo kaikki tekis niin.” Eikö siitä ole kyse tässäkin lajissa eli suunta ei voi olla, kuin ylöspäin. Asenne ratkaisee maaliin tulijat.

Kirjoitin tämän tekstin sinulle, joka ei usko itseensä. Mielessäni on etenkin yksi ystäväni, jota olen yrittänyt tsempata tässä projektissa. Hänen fysiikkansa on kunnossa, mutta tämä puoli vaatii vielä harjoittelua. Olisimme varmasti vahvoja yhdessä paketissa, mutta yksilöurheilussa asiat tulee tehdä yksin.

Olen kateellinen sinulle, joka pystyt treenaamaan. Toivottavasti saat uutta puhtia tekemiseesi. Psyykkinen puoli on vähintään yhtä suuri syy keskeyttämiselle ja epäonnistumiselle. Usein kuitenkin pelkäämme enemmän fysiikan pettämistä ja treenaamme vain sitä. Muista kuitenkin myös ravinto, lepo, psyyke ja sosiaaliset suhteet treeniohjelmaa suunnitellessa.

Julkaisin tekstin vasta nyt. Eilen tein ilmoittautumisen Barcelonaan 2019. Eli nyt alkaa fyysinen treeni. Kesällä 2018 tuli enkat kuitenkin puolimatkan kisasta ja voitto Kangasala Triathlonissa. Treenitauoista huolimatta.

Liikunta blogit, Sinun valintasi Blogit

JALKALEIKKAUS JA SALIJUTTUJA – KUN ITSE JOUTUU LEIKKAUSPÖYDÄLLE: TREENIÄ JA ARKEA JALATTOMANA

Lokakuussa 2017 jouduin jalkateräleikkaukseen. Minulla on molemmissa jaloissa lättäjalka. Jo kaksi vuotta sitten huomasin vasemman jalan asennon kääntyneen enemmän sisäkiertoon. Silloinkin liikuin paljon ja etenkin pidempien juoksulenkkien jälkeen jalka kipeytyi tuon jalkaterän sisäsyrjän kohdalta.

Jalka oli välillä erityisesti aamuisin niin kipeä, ettei sille meinannut kärsiä astua. Minusta ei kuitenkaan ollut lopettamaan liikkumista. Juttelin töissä yhden Ortopedin kanssa ja hän sanoi, että en liikkumalla saa sitä huonommaksi. Huonointa jalalle hänen mielestään olisi liikunnan lopettaminen. Myös painon nousua tulisi välttää, ettei jalka kuormittuisi enempää.

Sain siis luvan liikkua ja rasittaa jalkaa. Jouduin kuitenkin usein hieromaan alueelle voltaren- geeliä ja ica poweria. Välillä kohta vaikutti tulehtuneelta ja silloin tuota paikallishoitoa tein useamman kerran päivässä. Tällä hetkellä tavoitteeni oli triathlon kisoissa, joten vähensin juoksun määrää, joka auttoi hieman jalan kipuihin.IMG_0944

Kivun lisäksi myös vasen lonkkani alkoi kipuilla. Koska oikealla puolella vastaavaa ei ollut, yhdistin myös sen jalan asennosta johtuvaksi. En myöskään pysynyt pystyssä yhdellä jalalla ilman kenkiä. Sen huomasin käydessäni pilates-tunnilla. Tuetut kengät jalassa pysytyin tekemään salilla yhden jalan liikkeitä, mutta vasemman jalan tasapainon kanssa jouduin tekemään enemmän töitä. Niiden seurauksena vasemman puolen lonkkani kipeytyi taas enemmän, joten jätin yhden jalan liikkeet pois ohjelmasta.

Kävin fysioterapeutin luona, joka on erikoistunut jalkateräasioihin. Hän on tehnyt minulle jo vuosia sitten tukipohjalliset. Olen käyttänyt niitä jo lähemmäs kymmenen vuoden ajan säännöllisesti töissä, nappiksissa, futsalkengissä ja kävelykengissä. Juostessa käytin pronaatiotuettuja lenkkareita.

Käynnin yhteydessä tukiani muutettiin vasemman jalan kohdalla hieman. Fysioterapeutti suositteli aloittamaan pohjallisten käytön myös juoksulenkkareissa, joten ostin neutraalit lenkkarit ja laitoin niihin nuo pohjalliset. Katsottuani jalkojani, hän kysyi, mitä Ortopedi on ollut jaloistani ollut mieltä. Hän oli erityisen huolissaan vasemmasta jalasta. Tällä hetkellä siinä oli vielä toimivat lihakset. Hän oli kuitenkin sitä mieltä, että ne eivät enää toimisi kauaa, mikäli asento tuosta vielä huononisi.

Tämän asian säikäytti minut ja varasin ajan työterveyteen. Siellä otettiin röntgenkuvat ja muutos näkyi niissä selvästi. Sain lähetteen Ortopedille ja hän oli sitä mieltä, että leikkaus kannattaisi tehdä, jos sitä halusin.

En halunnut leikkaukseen, muuta halusin toimivan juoksujalan. Leikkaus oli siis ainut vaihtoehto. Ortopedi kertoi, että leikkauksesta toipuminen kestäisi pitkään. Sairasloman kesto olisi kolme kuukautta. Siitä kuusi viikkoa jalka olisi kipsissä ja sen jälkeen varausta lisättäisiin ortoosin kanssa pikkuhiljaa.

Käytännössä ensimmäinen kaksi viikkoa ortoosin kanssa minulla oli puolipainovaraus. Kipsin kanssa sain varata ainoastaan 10 kilon verran painoa jalalleni eli en käytännössä mitään. Seuraavat kaksi viikkoa ortoosin kanssa sain varata täydellä painolla.

Liikkuminen oli siis käytännössä kahdeksan viikkoa ja viisi päivää keppien varassa. Vaikka yleiskuntoni on ainakin hyvällä tasolla, oli se silti erittäin kuormittavaa yläkropalle ja tietysti myös korvien välille. Suosittelen kaikkia tuollaiseen leikkaukseen valmistautuvia vähintään puolen vuoden kuntosalikuurille ja siellä keskittyä erityisesti hartialihasten kehittämiseen.

Haluan kertoa sinulle toipilasajan harjoittelusta. Toipilasajan tavoitteena minulla oli säilyttää mahdollisuuksien mukaan nykyinen kunto ja parantaa lihaskuntoa etenkin ylävartalon osalta. Myös keskivartalo oli yksi kehityskohde suunnitelmissani. Aerobinen harjoittelu täytyi kipsin ajan melkein unohtaa, mutta siitä kirjoitan seuraavassa blogissani tarkemmin.

Harjoittelu oli kuitenkin minulle tapa hoitaa psyykettä ja tällä hetkellä muita harjoitteluvaihtoehtoja ei ollut. Joten minulla oli runsaasti aikaa keskittyä saliharjoitteluun. Tuosta psyykkisestä puolesta haluan kertoa vielä muutama sana. Se kyllä sai myös paljon treeniä ja kehittyi myös paljon monellakin tapaa. Etenkin kärsivällisyys omaa kroppaani kohtaan kehittyi. Kärsivällisyyttä muussa muodossa on kyllä kehittänyt nuo kolme lastani aiemminkin.

Nyt kuitenkin ensimmäistä kertaa elämässäni jouduin kuuntelemaan kehoani tarkasti. Enhän halunnut tehdä mitään, mikä voisi haitata kuntoutumistani. Myöskin jokaisen askareen tekeminen vei minulta tuskaisen kauan aikaa. Sain kyllä esimerkiksi astianpesukoneen tyhjennettyä, mutta siihen meni kolme kertaa enemmän aikaa kuin normaalisti. Jouduin nimittäin vierittelemään astioita tasoja pitkin saadakseni ne kaappiin. Kaikki muukin kantaminen vaati jonkin välivaiheen. Se söi kovasti korvien väliä, vaikka aikaa sairaslomalla reilusti olikin.

Sanomattakin on selvä, että treenimotivaatio on taattu seuraaville vuosille. Tosin se ei ole ollut minulle enää vuosiin ongelma. Motivoidun treenin endorfiineista ja niihin minulla taittaa olla jo jonkinlainen riippuvuuskin. Sen myös toipilasaikana huomasin.

Treenin ja arkiaktiivisuuden puute vaikutti myös unen laatuun. Minulla ei ole ollut ikinä ongelmia nukkumisen suhteen. Olen herkkäuninen, mutta nukun aina hyvin ilman häiriötekijöitä. Nytkin nukahdin hyvin, mutta heräsin monesti pirteänä neljän aikaan aamuyöllä. Unta ei vain enää riittänyt. Nukahdin kyllä uudelleen muutaman tunnin pyörimisen jälkeen. En keksinyt tuolle muuta syytä, kuin liikunnan puutteen. Olenhan tottunut olemaan fyysisesti väsynyt nukkumaan mennessäni.

Olen aina ollut ”ei tartte auttaa” -tyyppi. Perheeni ja erityisesti lapseni ovat tottuneet, että äiti on se durasell-pupu, joka aina tekee kaiken ja jaksaa. Oli siis perheellenikin kova shokki saada äiti, joka ei pysty edes lämmittämään omaa ruokaansa mikrossa, jos se on jääkaapissa liian isossa kattilassa.

image2

Bonuslapsena meillä oli vielä vaihto-oppilas. Hän on ihana persoona ja oli monesti ainut joka tuli pyytämättä auttamaan, kun yritin esimerkiksi keppieni kanssa kattaa pöytää. Omien kanssa sai tapella jokaisesta koiran lenkistä monta kertaa, ennen kuin mitään tapahtui. Onneksi tuo ymmärrys jossain vaiheessa hieman kasvoi. Perheeni oppi näkemään sen, että en oikeasti pystynyt joitakin asioita tekemään.

Niin kuin aiemmista tarinoista olet saanut jo lukeakin, lihaskuntoharjoittelu on viimeisen kymmenen vuotta selkäongelmien vuoksi kuulunut viikoittaiseen ohjelmaani. Olen kuitenkin aina treenannut niin sanotusti yksijakoisella ohjelmalla eli treenannut koko kehon kahdesti viikossa. Sen sisällä olen toki muuttanut liikkeitä ja välillä harjoitellut kestävyyspainotteisesti ja toisinaan voimapainotteisesti kausisuunnitelman mukaan.

Kuusi päivää leikkauksen jälkeen menin ensimmäistä kertaa salille. Ekasta treenikerrasta opin sen, että yläkroppaa ei kannata vetää ihan hapoille. Sen nimittäin innoissani tein ja keppien kanssa oli sen jälkeen pari päivää vielä hankalampaa.

Olin istuskellessani laatinut itselleni ensimmäistä kertaa kolmijakoisen ohjelman. Se tarkoittaa sitä, että ohjelma jaetaan lihasryhmittäin kolmelle eri päivälle. Koska samaa lihasta ei kannata rasittaa liian usein, mahdollistaa tuo jako useamman treenin viikossa.

Eli aloin treenaamaan salilla kuusi kertaa viikossa. Tein siis ohjelmani kaksi kertaa viikon aikana. Tämä ei toki ole mikään aloittelijan malli, mutta minulla on kuitenkin vuosien kokemus myös salilla tehtävästä harjoittelusta. Ohjelmassa huomioin liikerajoitukseni eli sen, etten voinut seistä. Valitsin siis liikkeet, jossa voi istua. Jalkoja tein paljon nilkkapainojen avulla ja käytin paljon käsipainoja.

Käsipainot jouduin vierittelemään lattioita pitkin penkin vierelle, koska en pystynyt mitään kantamaan. Tankojen nostamiseen jouduin pyytämään apua, jos penkki oli työnnetty liian kauaksi säilytystelineestä. Touhuni sai paljon katseita ja monet tarjoutuivat auttamaan vapaaehtoisesti pyytämättäkin.

Mainitsemisen arvoinen ilmiö oli myös se, että moni vieras tuli kanssani juttelemaan salilla. Moni kysyi mitä on käynyt ja teki aloitteen juttelusta. En muista kertaakaan keskustelleeni salilla noin pitkään ja noin monen vieraan ihmisen kanssa. Monien kanssa juttelin pitkään ja juttelemme vieläkin.

Tietysti moni oppi jo minut paremmin tuntemaan, koska keppieni kanssa jäin helposti mieleen. Kävinhän salilla myös monta kertaa viikossa. En myöskään kiirehtinyt laitteelta toiselle, niin kuin usein normaalisti teen. Silloin jäi myös aikaa jutella.

IMG_1307 (002)

Teen nimittäin usein tuollaisia patteriharjoituksia, jossa teen suoraan seuraavan liikkeen toiselle lihasryhmälle ilman palautuksia. Silloin saan hyvän hien pidettyä päällä ja aikaa kuluu vähemmän. Nyt oli aikaa ja siirtymiset olivat hankalia ja tavoite eri, joten pidin normaalit palautukset. Moni huomasi myös jossain vaiheessa toipumiseni etenevän, että olin saanut kepit pois ja niin edelleen.

Koska meillä oli automaattivaihteiset autot ja minulta leikattiin vasen jalka, pääsin liikkumaan hyvin autolla. Se oli myös yksi erittäin tärkeä asia psyykeen kannalta. Pääsi sinne salille ja pystyi tapaamaan kavereita muuallakin kuin kotona, jonka seinät tulivat hyvin tutuiksi. Joskus jo autosta noustessani, joku vieras ihminen saattoi kysyä minulta tarvitsenko apua. Se tuntui hyvältä. Tämän ja monen muun kokemuksen myötä pitäisin suomalaisia myös aika kohteliaina ja auttavaisina.

Kokemus avarsi myös muuten katsettani. Oli mielenkiintoista havainnoida miten sinun suhtaudutaan, kun esimerkiksi tunaat keppien kanssa kassalla ja yrität kaivaa lompakkoasi. Siihenkin näin monenlaisia suhtautumistapoja.

Usein minulla oli lapsityövoimaa kaupassa apunani, koska en voinut mitään kantaa. Kävin muutaman kerran kaupassa yksin hakemassa muutaman unohtuneen asian. Se kuitenkin tuntui kuin olisi ollut varkaissa, koska kaikki ostokset tuli laittaa reppuun. Enhän pystynyt kantamaan, kuin jonkin pienen esineen sormien välissä. Olen miettinyt, miten muut noista asioista selviävät.

Kuten aiemmin olen jo maininnutkin, elämä on valintoja. Vaikeuksien edessä voi lannistua tai ne voi kääntää mahdollisuuksiksi. Tässäkin asiassa itse valitsin jälkimmäisen, vaikkei se ehkä helpoin tie ollutkaan. Usein se vaikeampi tie on kuitenkin se, jonka avulla enemmän saavuttaa pidemmällä tähtäimellä ja sitä kautta saa uuden suunnan elämälleen.