Minun ensimmäinen Iron Man kisani- Barcelona 2019

Valitsin Barcelonan kisan triathlonfoorumilta lukemanien kisaraporttien perusteella. Halusin kisata jossain lämpimässä ja tuo tuntui hyvältä vaihtoehdolta. Olin Tahkolla yhtenä vuonna puolimatkalla. Silloin satoi pyöräilyn ajan kaatamalla ja oli todella kylmä. Silloin päätin, että täyden matkan kisan teen lämpimässä.

Barcelona oli siis täydellinen vaihtoehto. Paljon suomalaisia. Sopivaan lämmin ja paljon hyviä kokemuksia muilta. Sain myös Vanhasta seurakaveristani seuraa kisamatkalle ja se tietysti oli myös bonusta. Aikaisemmista kokemuksista tiedän, että tuolla kaverilla on paljon merkitystä valmistautumisessa. Kaisa oli myös ollut aiemmin tuolla kisaamassa ja senkin vuoksi yhdessä valmistautuminen oli helppoa, kun toinen tiesi paikat jo valmiiksi.

Myös Iron Man organisaatio piti huolen myös siitä, että kisajärjestelyt oli tehty hyvin. Oli laadukas kisainfo, jossa puhuttiin hyvää englantia. Muutenkin minulle oli tärkeää pystyä luottamaan kisan järjestelyihin huollon ja ensiavun ym. suhteen. Olenhan sairaanhoitaja, enkä myöskään halua leikkiä omalla terveydelläni. Valinta oli siis jälkeenpäinkin ajateltuna täydellinen.

Kävimme Kaisan kanssa yhdessä kisainfoissa ja pastapartyissä. Veimme yhdessä tavarat vaihtopaikoille edellisenä päivänä. Silloin alkoi olla jo perhosia vatsassa. Oli kiva jakaa jännitys yhdessä. Muuten olin matkalla mieheni ja nuorimman lapseni kanssa. Heistä ei kisajännityksen jakajaksi juurikaan ollut, joten kaveri oli tässäkin asiassa tärkeä.

Soitin edellisenä päivänä myös Minnalle. Hän on pitkäaikainen ystäväni, joka harrastaa myös lajia. Hänen kanssaan oli kiva jakaa myös viimehetken jännitystä. Viivalla kuitenkin ollaan yksin ja matka tehdään omien ajatusten kanssa ja armoilla. Minnan ohje oli nauttia matkasta ja sen päätin tehdä.

kisa-aamuna heräsin aikaisin. Hotelli järjesti aikaisen aamiaisen. Kävin syömässä ja vedin kisapuvun päälleni. Mieheni ei edes herännyt, kun lähdin hotellilta. Olimme sopineet Kaisan kanssa treffit ja kävelimme yhdessä kisapaikalla.

Kaisa kuunteli musiikkia. Itse kävelin jonon mukana. Meitä oli siis jo silloin ruuhkaksi asti kävelemässä kohti starttipaikkaa. Olihan kisa maailman suurin ja kilpailijoita yli 3000. Fiilis oli jo siinä jännittynyt, enkä ollut suinkaan ainut.

Kisapaikalla oli kova kuhina. Kaikki hyörivät omien vaihtopaikkojensa ympärillä. Pumppasimme renkaat ja tarkistimme, että kaikki oli kunnossa. Vessoihin oli pitkät jonot ja siihen varasimme reilusti aikaa. Kaisa on nopea uimari. Hän meni hyvissä ajoin omaan karsinaansa. Itse valitsin 1.25 karsinan ja menin sinne muiden mukaan.

Väkeä rannalla oli paljon. Musiikki soi ja fiilis oli mahtava. Aurinko alkoi juuri nousta, kun pro urheilijat lähtivät matkaan. Tunnelmaa nostatti musiikki. Kerrottiin eri maiden osallistujien määriä jne. Itsellä oli jossain vaiheessa kyynel silmässä, kun mietti tulevaa matkaa, kaikkea takana olevaa treeniä ja muita matkan aikana olevia ongelmia. Päätin nauttia matkasta ja päästä maaliin.

Pro lähdöstä noin 20 minuuttia pääsin itse veteen. Siitä se sitten alkaa. Ajauduin jonossa vasempaan laitaan, joka tarkoitti pientä painia rolling startista huolimatta. Uimalasini hörppäsivät vähän vettä alussa. Ruuhkassa en saanut niitä tyhjennettyä. Sain ne kuitenkin tiiviiksi. Yritin pari kertaa mennä sivumpaan ja kääntyä selälleen niitä tyhjentämään. Joka kerta joku tuli päälleni ja päätin jatkaa matkaa.

Matka eteni pojulta toiselle. Jokaisella pojulla jouduin painimaan. Olin koko ajan vasemmassa laidassa ja jokaisella pojulla sain kättä ja jalkaa ja joku yritti uida päältä. Poijun jälkeen matkan teko taas helpottui. Kuitenkin joku oli koko ajan kyljessä kiinni tai olin jonkun varpaissa. Yksin ei siis tarvinnut uida missään vaiheessa.

Rantauduin ajassa 1.26.31. Olin siis arvioinut uintiaikani aika hyvin. Ruuhka ei siis johtunut siitä. Toki ohitustilanteita ei juurikaan matkan aikana ollut. Uinti sujui ihan hyvin, mutta rantaan oli silti kiva nousta. Silmiä kirvelsi tuo suolahuuhtelu. En nähnyt vähään aikaan kunnolla. Kuvissa näytin siltä, että olisin ryypännyt viikon. No se ei matkan jatkoa haitannut.

Vaihdon otin rauhassa söin banaanin ja join urheilujuomaa samalla, kuin vaihdoin kenkiä. Lähdin juoksemaan kohti pyörää. Lähtijöitä oli muitakin. Pääsin kuitenkin rauhassa matkaan. Alku oli teknistä osuutta, jossa piti polkea rauhassa. Siinä oli kielletty menemästä aika-ajoasentoon. Siinä oli myös hidasteita, jossa sai tosissaan pitää aeropullosta kiinni. Se meinasi muutamassa töyssyssä lentääkin.

Sain sen kuitenkin pidettyä matkassa mukana. Muutaman kilometrin jälkeen pääsi sitten oikeasti ajamaan. Maisemat olivat hienoja ja reitti suhteellisen tasainen. Matka sujui hyvin. Pääsin ohittelemaan muita aina välillä ja jalat tuntuivat hyvältä.

Jossain vaiheessa oli selkeästi pientä nousua. Siinä keskivauhti tippui reilusti. Ensin ajattelin, että väsymys iskee. Hetken päästä kuitenkin pääsin kääntöpaikalle ja jatkettiin takaisin tulosuuntaan. Keskinopeus nousi taas reilusti yli 35 km/h eli siitä päätellen mäki oli ollut kohtalaisen jyrkkäkin. Vauhti nousi ja sai pyörittää happoja jaloista.

Puolimatkan kohdalla pidin vessatauon. Muuten söin omia eväitä ja join omia juomia. Muutaman vesipullon otin kisajärjestäjiltä. Geelit tökkivät ja 140 km kohdalla pysähdyin ottamaan banaania. Irrotin toisen jalan ja ajattelin syödä menemällä syrjään.

En kuitenkaan ehtinyt. Yksi mies ajoi päälleni. Vasen jalkani jäi molempien pyörien alle ja mies tuli osittain myös päälle. Mies kysyi ”Are you okey?” Nyökkäsin ja hän jatkoi matkaa. Minulta irtosi ketjut ja joku huollossa ollut mies tuli laittamaan minulle ketjut takaisin. Sillä aikaa söin pari banaania ja join. Jatkoin sitten matkaa hieman varovaisemmin.

Loppumatka sujui ilman ongelmia. Jätin kuitenkin vähän isommat välit kanssakilpailijoihin ja ajoin muutenkin vähän rauhallisemmin. Ajattelin, että tavoite on päästä maaliin enkä halunnut kolaroida. Selvästi edelle menijöistä useamman ajolinjat vähän heittelivät ja sai olla tarkempi ohitukissa. Niitä en enää juurikaan tehnyt, jos ei ollut pakko.

Oli muutama lennosta kusija mies ja pari reilusti hitaampaa, josta halusin päätä ohi. Muuten tyydyin pitämään edellä menijään riittävän etäisyyden. Moottoripyöriä meni edelleen eli en halunnut myöskään penaltya.

Pyöräilyn aika oli 05.59.14 eli se mitä oli ajatellutkin. Tuo ylimääräinen pysähtyminen ja kaatuminen hieman verotti tuota aikaa. Matka kuitenkin jatkui. Taas rauhallinen vaihto. Banaania ja urheilujuomaa naamaan ja lenkkarit jalkaan.

Juoksu tuntui hyvältä. Täytyi hieman rauhoitella mieltä ja muistuttaa itseä matkan pituudesta ja takana olevista kilometreistä. Maisemat reitillä olivat mahtavat. Tykkään aina juosta rannalla tai rannan tuntumassa. Meri näkyi koko melkein koko ajan.

Tunnelma reitillä oli mahtavaa. Ihmiset kannustivat ja siitä sai hirvittävästi voimaa. ”Go Tiina! You can do it!” Looking good and so on. Välillä näin miehen ja tyttäreni. Riikka oli kannustamassa ja monia muita suomalaisia, joita en edes tuntenut. Suomenlippu kisapuvussa sai suomalaisetkin kannustamaan. Tuntui, että matka eteni liiankin hyvin, eikä jaloissa painanut.

Myös eväät pysyivät sisällä. Se oli se neljäs laji, jota myös vähän pelkäsin etukäteen. Join joka juomapisteellä ja otin banaaneja silloin tällöin. Minulla oli muutamia energiakarkkeja, jotka matkalla söin myös. Energiat ja nestetasapaino oli kunnossa.

Viimeisellä kierroksella alkoi olla jo pimeää. Viimeisen silmukan päässä oli kohta, jossa ei ollut edes valoja lyhyellä välillä. Siihen en ollut varautunut. Osalla oli otsalamppujakin. Minulla ei ollut.

Jossain vaiheessa jalat alkoivat jo vähän painamaan ja askel ei enää noussut hyvin. Kompuroin johonkin kynnykseen ja kaaduin. Löin vasemman jalan polven ja samalla jalka kramppasi pohkeesta. En päässyt heti itse ylös. Heti tuli kaksi miespuolista kanssakilpailijaa apuun. He nostivat minut ylös. En hetkeen pystynyt varaamaan jalalle. Otin yhden suolatabletin ja kävelin hetken. Sain krampin helpottamaan ja jatkoin hetken juoksua. Tulin taas niin hämärään kohtaan, että päätin jatkaa matkaa kävellen.

Mietin, että haluan ehdottomasti päästä maaliin. Sinne oli enää noin 7 kilometriä matkaa. Vasen polvi tuntui jotenkin heikolta. Ajattelin, että mikäli kompuroin ja kaadun vielä kerran, maaliin pääsy saattaa jäädä tekemättä. Halusin pelata varman päälle. Olen kuitenkin aika reipasvauhtinen kävelijä ja sekin vauhti vastaa kevyttä hölkkää.

Jatkoin matkaa siis niin. Muutamassa kohdassa vaihdoin juoksuksi. Se ei tuntunut pahalta, mutta aina varjokohdissa kävelin taas. Jossain vaiheessa verirakko hajosi pikkuvarpaassa. Kirveli hetken ihan tosissaan. Toki se ei ollut mikään uusi tunne. Niin on käynyt usein jo Marathonillakin.

Niin sitten jatkoin maaliin asti. Maalisuoralla oli pakko vaihtaa juoksuksi taas. En muistanut jäädä fiilistelemään. Hain suomenlipun mieheltäni. Olin Iron Man! Juoksin maaliin lippu hartioilla. Se oli mahtava tunne! Kaikki treeni ja vaikeudet oli voitettu!

Maaliin pääsy on aina mahtavaa. tämä tunne oli kuitenkin erityinen. mitä enemmän sinne pääsyyn joutuu tekemään töitä, sitä mahtavampi tunne se on. jossain vaiheessa projektia matka tuntui liian pitkältä ja mahdottomalta. Nyt se oli kuitenkin takana. Ilman kaatumisia kaikki olisi mennyt nappiin. Se söi hieman aikaa. Kokonaisaikani oli 12.45.37. Ihan ok aika. Juoksuun meni siis 5.01.45 ja vaihdot olivat rauhallisia.

Kaikista suurin voitto oli päästä maaliin tuolla jalalla. En antanut sen nujertaa minua, vaikka jalka meinasi sen välillä tehdä. Pahinta oli unettomat yöt ja niistä aiheutuva negatiivinen kierre. Jalkaa on ei kannata jäädä märehtimään eli kohti uusia tavoitteita. Riikan kanssa sovittiin, että 2021 Barcelonassa tullaan taas!

Iron man treeniä ruuhkavuosien keskellä

Miten treenata täydelle matkalle ruuhkavuosina. Tässä hieman omaa tarinaa treenistä ja siihen liittyvistä haasteista. Haluan muistuttaa sinua sitä, että olen treenannut jo vuosia kestävyyslajeja eli viikoittaisen treenin määrä on asteittain kymmenen vuoden ajalla.

Aluksi treenimääristä. Oman treenimäärän olen pyrkinyt pitämään noin kymmenessä viikkotunnissa usean vuoden ajan. Se ei aina ole helppoa kolmen lapsen äitinä. Treenivuoden aikana treeniä rajoitti myös krooninen kipu ja talon rakentaminen. Olen myös aloitteleva yrittäjä, joka joutuu tekemään ”oikeita” töitä sairaanhoitajana, jotta saa laskut maksettua. Ei välttämättä siis otollinen aika tälle projektille näin jälkeenpäin ajateltuna.

Päätin siis osallistua täydenmatkan kisaa lokakuussa 2019. Silloin se tuntui hyvältä idealta. Talon rakennus olisi jo valmis. Ajattelin ilmoittautumishetkellä, että muutkin asiat järjestyisivät pikkuhiljaa. En halunnut siirtää tuota unelmaa enää eteenpäin. Ajatus siitä, ettei enää nuorru ja kaikkea kremppaa tuon jalkakivun lisäksi vain tulee lisää vuosien varrella, vahvisti päätöstä. Haluan mieluummin katua tekemiäniä asioita, kun niitä jotka jäävät tekmättä.

Jalkajutusta sen verran, että hermokipuun joudun edelleen syödä lääkkeitä. lääkärit ovat sanoneet, että en välttämättä pääse kivusta ikinä. Kipu ei ole enää merkki siitä, että jotain menisi rikki. Se on jäänyt ns. korvien väliin. Ajattelen niin, että en voi elää loppuelämääni ajatellen, että olen kipupotilas. En halua jalkani rajoittaa tekemisiäni. En myöskään jää odottamaan parempaa, koska sellaista minulle ei ole edes luvattu.

Kipu kuitenkin vaikuttaa edelleen nukkumiseen. Sitä ei tule lisää kovista treeneistä. Joskus pitkistä sairaalatyöpäivistä se äityy enemmän kuin pitkistä juoksulenkeistä. Pyöräily ei vaikuta kipuun laisinkaan. Päinvastoin treenistä vapautuneet edorfiinit todennäköisesti helpottavat sitä. Se siitä. Asia ei kuitenkaan niin sanotusti helpottanut treeniä, vaikka päätin, ettei se ole este sille. Tämä teki kuitenkin maaliin pääsyn entistäkin tärkeämmäksi itselleni.

Vielä lisää vaikeutta treeniin tuli mieheni päätös lähteä ulkomaille työmatkalle. Jäin siis huolehtimaan arjessa myös talon rakentamisesta. Mies oli useita viikkoja Karibialla. Ei ollut puhelinyhteyttä ja sain hoitaa asioita ihan omin voimin. Milloin kannoimme harkkoja muurarille. Välillä oli kosteusongelma, johon minun piti yksin keksiä ratkaisuja. Sain tehdä lumityöt kahden omakotitalon pihasta jne. No hyötyliikuntaa siitäkin tietysti sai.

Tein siis usein 8 tunnin päivän sairaalassa ja sen jälkeen muutama PT asiakas. Se oli usein arkipäivän kuvio. Tein itse omat treeniohjelmani. Käytännössä treenasin aina, kun se oli mahdollista ja järkevää. Järkevyydellä tarkoitan sitä, etten ollut ihan väsynyt muusta elämästä, jota usein kieltämättä olin.

Viikonloput pyhitin treenille. Usein lauantaisin oli seuran treenit tai jotain muuta omatoimista treeniä. Pitkä pyörä ja juoksu oli silloin yleensä ohjelmassa. Sunnuntaisin oli seuran 1,5 tunnin uintitreenit. Sen perään pidin yhden tunnin juoksukoulun ja lihaskuntotreenin. Illalla oli vielä tunti juoksua toisten asiakkaiden kanssa. Siinä välissä tietysti käytiin rakentamassa taloa.

Tuon lisäksi arkisin kävin uimassa kerran viikossa. Pidin pari lihaskuntotreeniä asiakkaille. Niistä ehkä toisen voi laskea omaksi treeniksi. Sen lisäksi pidin seuralle lihaskuntotreenin. Välillä kävin muuten juoksemassa ja pyöräilemässä viikosta ja vuodenajasta riippuen.

Keskiarvo treeneille oli tuo kymmenen tuntia. Alimmat treenimäärät olivat noin kuusi tuntia. Toisesta päästä löytyi toki yli 15 tunninkin treeniviikkoja. Pyrin tekemään suurimman osan treeneistä PK treeneinä. Kerran viikossa pyrin tekemään vauhdikkaamman juoksun tai pyöräilyn. Jalkaa säästääkseni en tehnyt pitkiä juoksuja juurikaan. Toki treeneihin kuului myös yksi Marathon ja puolikas. Asiakkaiden kanssa olin viesti Marathonilla ja siellä juoksin 17 kilometriä.

Treenien suunnittelu oli siis aika tasapainottelua oman jaksamisen, kalenterin, perheen, työn ja talon rakentamisen suhteen. Yritin aina priorisoida tärkeimmät jutut. Luin pari Burn Out blogia ja tiesin välillä olevani aika rajoilla. Se mielessä välillä kevensin treenejä PK:si. Tiedän onneksi aika tarkasti omat rajani, mutta näin jälkeenpäin aika rajalla myös välillä käytiin.

Olen siis Personal Trainer ja asiakkailleni aina opetan treenin, ravinnon ja levon tasapainoa. Tuo lepo oli minun Iron Man treenini heikoin lenkki. Sitä oli liian vähän ja treeni olisi varmasti purrut paremmin, jos sitä olisi ollut enemmän. Kuitenkin treeni oli laadukasta.

Myös ravinto oli koko ajan laadukasta. Välillä olin ehkä liiankin tarkka syömiseni suhteen. Treenasi aina ”täydellä tankilla” ja pidin huolta palauttavista aterioista treenin jälkeen. Se ehkä oli yksi menestymiseni avain.

En myöskään ollut kertaakaan kipeänä koko treenivuoden aikana. Muutama flunssa yritti kaataa ja pari kertaa oli maha ihan kuralla. Tuon mahan takia jouduin pitämään muutaman lepopäivän, Kukaan muu ei ollut silloin perheestämme kipeä. Sen vuoksi ne ehkä menivät keliakian piikkiin eli olin ehkä saanut jotain gluteiinipitoista ruokaa ja maha oli siitä kipeä.

Sain siis kuitenkin tuon kokonaisuuden pidettyä jotenkin hallussa. Myös se, että treenimäärät nousivat progressiivisesti. Olin näin jälkeenpäin katsottuna treenannut edellisenäkin vuonna melkein saman määrän eli suurta nousua ei siihen tullut. Suurin muutos oli ehkä treenien laadussa.

Omasta elämästä johtuvista haasteista huolimatta treeniä oli siis kuitenkin ihan mukavasti. Olin pelon sekaisin tuntein valimis- kohti kisaa. Kisaa edeltävänä kuukautena tunnelmat vaihtelivat itsevarmuuden ja epäonnistumisen välillä. Eniten pelkäsin uintia meressä ja ongelmia pyörän kanssa. Mereen en ehtinyt mennä uimaan kertaakaan kesän aikana. Se jäi aina suunnittelun asteelle. Pyörän kansa olen taas ihan kädetön. Renkaan ehkä saisin juuri vaihdettua, mutta siihen kuluisi paljon aikaa.

Triathlon kesä 2018

Ennen seuraavan kauden alkua, pitää muistella vielä viime kesää. Mikäli olet lukenut kirjoituksiani aiemmin, tiedätkin jo entuudestaan, että jalkani leikattiin lokakuussa 2017. Sen takia minulla oli puolen vuoden juoksukielto eli se kesti huhtikuuhun asti. Sen vuoksi en suunnitellut tekeväni mitään erityistä kisaa kesän aikana.

Päätimme perustaa kesällä triathlon seuran Kangasalle ja sen vuoksi olin heinäkuussa Kangasala triathlonissa jakamassa flyereita uuden seuran toiminnasta. Sain mahdollisuuden osallistua kisaan ja päätin osallistua kunto matkalle. Olinhan kuitenkin käynyt vesijuoksemassa ja pyöräilemässä. Uintia olin treenannut myös ja käynyt salilla ahkerasti. Muutaman juoksulenkinkin olin jo kiellon jälkeen tehnyt, joten olin valmis viivalle.

Sinne sitten lähdin vähin odotuksin. Uinti sujui omaan tahtiin eli hitaasti. Pyöräilyyn lähdin kuitenkin ihan ok paikalta. Miehiä oli toki jo mennyt paljonkin, mutta naisia oli rantautunut vähemmän. Pyörä kulki hyvin ja ohittelin suoralla muutamia edellä menijöitä. Vaihtoon tulin siis paremmissa asemissa.

Vaihdot sujuivat ilman hässäkkää ja juoksuun lähdin kokeilemaan mitä jalka tuumaa vähän vauhdikkaammasta menosta. Juoksu tuntui hyvältä ja vauhti oli minulle hyvää. Vähän alle 5 minuutin kilometrejä. Matkaa oli siis vain muutama kilometri. Ohittelin nuorempia juoksijoita. Teki mieli huutaa heille, että ette voi hävitä yli 40 vuotiaalle kolmen lapsen äidille, joka ei ole saanut juosta puoleen vuoteen.

Pidin kuitenkin suuni kiinni ja saavuin maaliin toisena naisena oman sarjani ykkösenä! Ne ovat ensimmäiset triathlon kisat, jotka olen voittanut. Ehkä myös viimeiset. Sain kuitenkin rohkeutta osallistua myös muihin kisoihin.

Heti perään oli kisa joroisilla. Siellä oli lastenkisa ja olimme ilmoittaneet  sinne myös nuorimman tyttäremme. Varasin itselleni paikan pikakisasta. Siellä sitten kisailimme ensimmäistä kertaa äiti ja tytär.

Lasten kisa oli ensin eli kisainfon jälkeen pakkasimme molemmat pussukkamme ja pyöräilimme uinnin lähtöön. Jätimme pyörät vaihtopaikalle ja menimme rantaan odottamaan lasten lähtöä.

Tyttäreni uinti meni hyvin ja hän nousi vedestä ensimmäisten joukossa. Autoin häntä vaihdossa ja huomasin, että lenkkarit puuttuivat pussista. Olin pakannut pussit samalla lailla, kuin omani. Tytöllämme ei tietenkään ollut pyöräilyyn omia kenkiä.  Tämän vuoksi vaihto hetken venyi, kun kannustin tyttöämme lähtemään pyöräilemään paljain jaloin.

Onneksi tuossa ylämäessä oli osittain mattoa ja minä sain työntää pyörän tytön puolesta. Maton avulla tuo pyörään lähtö sujui aika inhimillisesti. Tyttäreni polkimissa oli kuitenkin tuollaiset terävät sahalaitaiset reunat.

Hän lähti kuitenkin polkemaan ilman kenkiä. Tsemppasin häntä, että isä on juoksun vaihdossa ja lenkkarit löytyvät sieltä. Ainakin toivoin niiden olevan siellä. Minulla ei ollut enää puhelinta. Sain kuitenkin soitettua yhden naisen puhelimesta miehelleni tilannetietoja.

Jäin odottamaan oman kisan alkua, mutta huomasinjossain vaiheessa, että omat uimalasinikin puuttuivat. Lähdin siis polkemaan takasin kohti maalialuetta hakemaan laseja.

Ehdin juuri lasten maaliin tuloon. Ehdin nähdä juuri ja juuri tyttäreni maaliin tulon. Tyttäreni oli hienosti hopealla ekoissa triathlon kisoissaan vaikeuksista huolimatta! Sitkeä tyttö!

Sain uimalasit ja näin tyttäreni bodiumilla palkintojen jaossa ja lähdin polkemaan omaa kisaa varten taas Valvatukselle. Hyvä alkulämpö oli siis 12 km pyöräilyä. Olin kuitenkin ihan hyvissä ajoin rannassa.

Märkäpukua ei saanut käyttää lämpöisen veden vuoksi ja se vähän jännitti. En ollut uinut avovedessä ilman märkäpukua koko kesänä. Sen lisäksi oli yhteislähtö.

Tuo uinti oli kuin tehosekoittimessa. Tulo kättä ja jalkaa edestä ja takaa koko matkan ajan. Uinti sujui kuitenkin taas ihan omalla tasolla. Pyörän selkään päästessä tuntui, että pyörä kulki hyvin. Keskari oli 40 km/h molemmin puolin eli minulle hyvää vauhtia. Polkeminen tuntui hyvältä ja olin hyvällä tuulella.

5 km ennen maalia pyörä alkoi heittelehtiä ja totesin, että takarengas on ihan tyhjä. Rengas oli siis rikki. Pysähdyin kysymään yhdeltä toimitsijalta, että voiko tyhjällä renkaalla ajaa loppuun. Olen vaihtanut sisäkumin muutaman kerran, mutta siihen kuluu niin kauan aikaa, ettei sitä kannattanut tuollaisessa pikakisassa tehdä.

Jatkoin sitten loppumatkan pelkällä vanteella. Pyörä tärisi niin pahasti, että vauhti ei enää päätä huimannut. Pysähtymisen ja vauhdin hiipumisen seurauksena väkeä meni ohi ja otti päähän. Se kuitenkin siivitti vähän juoksua ja se kulki hyvin. Lopputuloksessa ei ole paljoa kerrottavaa, mutta tulipahan taas kokemusta tällaisistakin ongelmista.

Näiden kokemusten jälkeen päätin vielä mennä kuitenkin Turkuun puolimatkalle. Ajattelin, ettei se haittaa, vaikka juoksu menisikin kävelyksi. olin kuitenkin pyöräillyt paljon mm. Pirkan pyöräilyn. Yksi seurakaverini oli sinne menossa ja päätin lähteä mukaan. Olihan se vasta loppukesästä ja oli vielä vähän aikaa kohentaa juoksukuntoa.

Koko kesä oli lämmin ja aurinkoinen. Kisa-aamuna heräsimme kuitenkin rankkasateeseen. Sateen myötä ilmakin tuntui viileältä. Lähdimme pyörien kanssa kisapaikalle kaatosateessa. Ensimmäisen kerran tuli sellainen olo, etten halua startata koko kisaa. Ajattelin liukkaita teitä pyöräilyssä ja alkoi ahdistamaan ajatus 90 kilometrin pyöräilystä. Olen arka pyöräilijä ja liukas tie pelotti. Myös edellisen kesät Tahkon kisan kylmyys muistui kirkkaana mieleeni.

Kisapaikan tunnelma kohensi kuitenkin mieltäni. Sade lakkasi myös jossain vaiheessa ennen starttia ja märkäpuku päällä se tietysti ei muutenkaan haitannut. Tuo Aurajoen likaisuus hieman inhotti. Kävimme pienellä alkuveryttelyllä vedessä ja asetuimme keskivaiheille uinnin lähtöjonossa.

Startti oli rolling start eli veteen hyppäsi aina muutama kerrallaan. Uinti sujui hyvin, mutta hitaasti. Vaihtoon tulin ajassa 49:22 eli hitain puolikkaan uinti ikinä. Märkkärin sain hyvin alajan ja yhdessä haravoimme koko vaihtopaikan läpi. Lopulta toimitsija löysi pussini alueen toiselta reunalta. Pussini olin kuitenkin jättänyt ihan alueen keskelle eli joku oli sen siirtänyt väärään paikkaan. Vähän otti päähän tuo pussin metsästäminen.

Aikaa tähän meni reilu viisi minuuttia, mutta se tuntui iäisyydeltä. Teki mieli heittää muidenkin kamat pitkin vaihtoaluetta. Hyvä kanssakilpailija: ÄLÄ VIE TOISEN VAIHTOPUSSIA TOISEEN PAIKKAAN! Jos otat väärän pussin, anna se toimitsijoille. He voivat viedä pussin oikeaan paikkaan takaisin. Tuskin itse haluaisit saman kohtalon.

No pääsin kuitenkin matkaan. Pyörä sujui suht hyvin. Moottoritein huonoja puolia oli se, että toiseen suuntaan oli aina vastatuuli ja silloin pyörä ei kulkenut mihinkään myötätuuliosuuden jälkeen. Myös tuo vastatuuli samaa reittiä toistamiseen tuntui vievän ikuisuuden. Jotenkin esimerkiksi Joroisten reitti tuntui lyhyemmältä ja psykologisesti helpommalta. Aikaa kului kuitenkin alle kolme tuntia ja olin tyytyväinen.

Sitten oli vielä juoksu. Viime kesän mahavaivojen takia en uskaltanut tänä vuonna hirveästi ottaa energiaa ja se meinasi kostautua juoksun aikana. Alussa meinasin lähteä liian kovaa. Näin kuitenkin heti alkumatkasta Panun ja lähdimme yhdessä juoksemaan. Panu katsoi kellosta kilometriaikoja ja piti vauhdin tasaisena. Jossain vaiheessa tuntui, että olisi voinut lujempaakin mennä.

Vauhti oli kuitenkin hyvä ja ehkä vauhdin ja energian oton vähöisyyden vuoksi loppumatkasta meinasi tulla noutaja. Viimeisen viiden kilometrin aikana minun oli pakko pysähtyä juomaan. Vaikka juomapisteitä oli hyvin, oli yhdessä kohtaa niiden väli minulle liian pitkä. En ollut uskaltanut juoda edellisillä tarpeeksi ja oli pakko pysähtyä tankkaamaan nestettä ja energiaa.

Sanoin Panulle, että hän voi jatkaa matkaa. Itse jäin juomaan hetkeksi ja otin myös vähän energiaa ja kävelin hetken ennen kuin jatkoin juoksua. Onneksi tuo tankkaus auttoi ja sain taas juoksurytmistä kiinni.

Meillä molemmilla oli Panun kanssa tavoitteena alittaa kuusi tuntia. Itse olin jo hieman heittänyt hanskat tiskiin huonon uinnin ja vaihdon takia. Ajattelin, että tuo eväshetki oli viimeinen niitti tuolle toiveelle.

Pääsin maaliin ja näin kaverini. Lähdimme etsimään minullekin kuivia vaatteita. Siellä oli myös puhelimeni. Siellä odotti aikani, joka oli 5:57:27. Olin päässyt alle kuuden tunnin! Mahtava triathlonkesä siis kaikista ongelmista huolimatta!

 

IRON MAN PROJEKTINI ON JO ALKANUT

Itkin tänään miehelleni leikkauksen jälkeistä takapakkia. Jos olet aiemmin lukenut tekstejäni, tiedät kyllä mistä on kyse. En kertaa koko tarinaa, mutta jalkaterääni tehtiin iso leikkaus lokakuussa ja nyt eletään helmikuuta. Eli takana on neljä kuukautta leikkauksesta. Normaali toipuminen tuollaisesta leikkauksesta kestää kolme kuukautta ja sen se vei minultakin tai ainakin niin luulin.

Sairasloman jälkeen palasin palkkatöihin viikoksi. Olin jo ennen joulua suullisesti irtisanoutunut ja päättänyt aloittaa yrittäjänä. Olen Personal Trainer ja Ravintovalmentaja. Päätin pitkän saikun hyödyntää yrityksen aloituksen valmisteluun. Koska en ole Netflix tyyppi ja tavalliseen arkeeni kuului ennen leikkausta treenata 8-10 tuntia viikossa, käytin nyt ajan yritykseni suunnitteluun ja kävin kurssin mm. markkinointiin liittyen etänä. Täytyihän nytkin keksiä jotain järjellistä tekemistä.

Tuo leikkausta edeltävä treenimäärä riittäisi siis jo tavallisen yli 40 vuotiaan työssäkäyvän kuntoilijan täyden matkan treeniksi. Etenkin, kun kokonaisrasitukseen tulee huomioida kolme lasta, heidän harrastukset. miehen harrastukset, miehen reissutyö ja oma kokopäivätyö. Eli vähän pidemmän matkan projektiin olisi edellytyksiä ilman suuria aikatavoitteita jo tälläkin treenimäärällä.

Tällä treenillä olen harjoitellut puolikkaalle, mutta uskallus pidemmälle matkalle on pitkälti ollut kiinni lähinnä uimataidostani. Viime kesänä puolimatkan uinti ei kahden kisan kokemuksella tuntunut pahalta, joten se kynnys on ylitetty. Tajusin nyt, että tuo täysimatkan läpi pääsy on siis vain korvien välistä kiinni ja sitä nyt treenataan ihan kunnolla tällä hetkellä.

Opetan Ravintovalmentajana, että älä tee itsellesi kieltoja. Kaikki se mitä kiellät itseltäsi, johtaa vain kovempiin mielitekoihin. Jos olet karkkilakossa, sinun tekee vain enemmän karkkia mieli. Tiedostatko ongelman. Minulta on ollut nyt lokakuusta asti kieltolistalla juokseminen.

Voit arvata varmasti, että näen onnellisen näköisiä juoksijoita joka paikassa. Toki olen myös yli kymmenen vuoden ajan juossut säännöllisesti keskimäärin kolme lenkkiä viikossa, joten se on myös minulle tapa. Se on minulle myös jonkinlainen riippuvuus. Olen huomannut olevani koukussa omiin endorfiineihin. Oletan, että olet kestävyysliikkuja, koska olet jaksanut lukea näin pitkälle, joten ymmärrät mistä puhun.

Olen kuusi päivää leikkauksen jälkeen käynyt alussa etenkin ahkerasti salilla. Ajattelin hyödyntää ajan parantamalla ylävartalon lihastasapainoa. Hauis onkin kasvanut. En toki tiedä hyödyttääkö se mitään. mutta ainakin olen pysynyt jollain lailla järjissäni tähän päivään saakka.

Alamäkeni alkoi siis siitä sairasloman lopusta. Olin irtisanoutunut ja tehnyt päätöksen aloittaa kokopäiväisenä yrittäjänä. En kadu päätöstä, mutta ajankohdan olisin voinut valita paremmin. Olin leikkaussalihoitajana varma, että koska toipuminen oli edennyt suunnitelmien mukaan, loppu olisi vain minusta kiinni. Olinhan jo kaksi viikkoa pystynyt kävelemään neljän kilsan lenkkejä päivittäin koiran kanssa.

Toisin kuitenkin kävi. Kivut äityivät töiden aloittamisen jälkeen todella pahoiksi ja niihin alkoi tulla hermoperäisiä oireita. Viime viikonloppuna tilanne lähti käsistä. Irtisanouduin itse anestesiahoitajan ja kipuhoitajan työstä Yliopistollisesta sairaalasta. Osasin siis hoitaa kipuani vähän liiankin tehokkaasti alkuun näin jälkikäteen ajateltuna.

Olen vähän ei ”ei tartte auttaa”- tyyppi, jos tiedät mitä tarkoitan. Oma perheeni mukavuuden haluisina osaa myös käyttää sitä hyväkseen. Se yhdistettynä vahvaan lääkitykseen ja kivunsietokykyyn ehkä peittelivät oireitani, jotka kuvittelin normaaleiksi. Yritin tsempata siis loppuun asti.

En ole ennen itse toipunut isosta leikkauksesta, enkä tiedä kauanko kivun kuuluu kestää. Lääkitsin siis itseäni reippaalla kädellä. Lopulta kotiapteekkini keinot eivät enää riittäneet eli lääkkeet, liike ja avanto. Minun oli siis pakko soittaa ja konsultoida kipulääkäriä omista lääkkeistäni. Oman pelkoni sai heräämään myös kasvava kipu, jonka kanssa en enää pärjännyt. Ajattelin, että suutarin lapsella ei ole kenkiä.

Apulannan koneeseen kadonneesta tuli lempparibiisini. ”Kipu kuolee huutamalla alastomana lattialla. Miten kauan sitä kestää ei sitä ei voi tietää? Keneen sattuu ja kuinka paljon? Siitä kysymys elämässä kai on. Kun on astuttu siihen pisteeseen, että mikään ei ole varmaa.” Biisi kuvasti hyvin fiiliksiäni. En tiedä mistä se tarina kertoo, vaikka Toni kuuluukin suosikkeihini. Silti se kolahti juuri tähän hetkeen.

Liikkumattomuuden, kipujen ja turvotuksen takia lokakuun jälkeen unet ovat olleet tosi huonoja. Nytkin kello on yksi yöllä. Yritän yö toisen jälkeen käydä nukkumaan, mutta uni ei tule. Tällä hetkellä en voi lähteä lenkille, joten useana yönä nousen kirjoittamaan. Tästä on tullut nyt uusi lenkkeilymuoto minulle ja välillä se auttaa nukkumaan loppuyön.

Palataan tuohon kipuasiaan, vaikka se varmasti raskasta luettavaa onkin. Omat pelkoni tulivat todeksi kipulääkärin kanssa keskusteltuani. Siihen puheluun turvauduin vasta kolaroituani toisen automme kolmen tunnin yöunien jälkeen koulun pihassa. Vein yhden lapsemme silloin kouluun ja olin väsynyt, että en huomioinut yhtä pientä kiviaitaa. Se oli lumen peitossa ja tavallaan sen näin, mutten reagoinut.

Se säikäytti ja sai tarttumaan puhelimeen. Se aita olisi voinut olla vaikka jonkun lapsi. Huomasin olevani vaarallinen myös muille. Tällä hetkellä aamupöydällä on neljä eri kipulääkettä aamuksi. Niillä pääsen aamulla ilman keppejä sängystä ylös.

Tähän on siis tultu. Kävin tänään yhden ortopedin luona. Hän ei voi asialleni mitään. Tapaan ortopedin, joka leikkasi minut perjantaina. Tämän päivän käynti vain avasi minulle realiteetteja. Tuon kirurgin käsitys on, että levyä ja ruuveja ei voi poistaa vielä täytyy odottaa puoli vuotta ennen poistoa. Harvan jalasta yleensäkin metallit poistetaan ja vielä harvemmalle ne aiheuttavat noin rajuja oireita.

Tämän hetkinen kipulääkitys riittäisi minun kokoiselle esimerkiksi selän luudutusleikkauksen jälkeiseksi kivun hoidoksi. Siitä voit päätellä lääkitykseni määrän tällä hetkellä. Edes sairaalasta kotiutumisvaiheessa en saanut mukaani yhtä vahvoja lääkkeitä, jotka terveyskeskuksen nuori lääkäri minulle kirjoitti.

Hän ei osannut vastata samoin kysymyksiin, kuin tänään tapaamani ortopedi, mutta täydet pisteet hänelle hyvästä lääkityksestä. Tilannetta terveyskeskuslääkärin vastaanottohuoneessa kuvasi kuitenkin se, että tuo nuori uraansa aloitteleva lääkäri joutui myös räpytellä silmiään. Ehkä hän taas tämän päivän jälkeen muisti. miksi oli lääkkiksessä tehnyt kovasti töitä.

En romahtanut vielä täysin vastaanottohuoneessa. Toki valehtelisin sinulle, jos väittäisin sieltä kuivin silmin lähteneeni. Osaan lukea ihmisiä ja sen vuoksi aistin, että myös tuo nuori uraansa aloitteleva lääkäri joutui tekemään tosissaan töitä pysyäkseen ammatillisena siinä tilanteessa. En siis jäänyt enää sinne esittämään hänelle vaikeita kysymyksiä, vain hain apua muihin kysymyksiin seuraavana päivänä.

Näin me molemmat saimme tilanteessa säilyttää kasvomme. Minulla tietenkin olisi potilaana oikeuskin vuodattaa muutama kyynel. Olen kuitenkin ollut itse ammatillisesti joskus samassa tilanteessa ottaessani leikkaussaliin äitinä vastaan lapsipotilaita, joiden vanhemmat ovat olleet samassa pisteessä kuin itsekin sinä päivänä. Joku toinen kollegoistani on ottanut silloin kopin vanhemmista, kun olen itse anestesiahoitajana keskittynyt lapseen.

Tarinan aihe oli kuitenkin triathlon treeneissä. Se miten oma asiani liittyy Iron Man treeniin, on seuraavanlainen. Tänään tajusin olevani psyykkisesti valmis tuolle viivalle vaikka heti huomenna. Se veisi tässä kunnossa minulta kauan neljän kuukauden treenitauon jälkeen, mutta olen varma, että pääsisin sisulla maaliin.

Moni aloittaa harjoittelun treeni edellä ja unohtaa levon ja psyykeen merkityksen. Olen aika varma, että olen päässyt ensimmäisen Marathoninkin maaliin enemmän sisun, kuin hyvän kunnon avulla. En vielä ole saavuttanut ainakaan toivottavasti oman sietokykyni äärirajoja, mutta nyt ollaan aika lailla rajoilla. Sanoin jollekin, että seuraavasta vastoinkäymisesti, tipahdan ainakin polvilleni. Sen verran niitä on mahtunut tähän neljään kuukauteen.

Äsken sängystä noustessani sanoin miehelleni, etten tiedä selviänkö järjissäni seuraavaa kahta kuukautta, jos se täytyy viettää tällä lääkityksellä ja näillä unilla. Tiedän, että selviän, mutta se tulee olemaan haasteellista. Jos tästä selviän, yksi täyden matkan kisa menee varmasti paljon pienemmällä tuskalla.

Menen aina perse esillä puuhun vaikeimman kautta. Näin elämäni valitettavasti menee. Niin, kuin nytkin vahvasti siltä näyttää. Jälkeenpäin löydän varmasti tästäkin asiasta jotain positiivista. Tällä hetkellä se on vaikeaa. Halusin kirjoittaa tämän tsempiksi hyvälle ystävälleni, joka osallistuu ensimmäistä kertaa täydelle matkalle. Olisin halunnut olla hänen kanssaan viivalla. Nyt menen fiilistelemään kannustusjoukkoihin.

Elastisen biisi: Katse eteen ja suupielet ylöspäin on ollut pitkään tunnusbiisi niin hyvässä, kun huonossakin mielessä. Etenkin toi tunnari ”Katse eteen ja suunpielet ylöspäin. Tee vastoinkäymisisistä voimaa. Antaa tulla! Kestän kyllä periksi en tuu antamaan.” ”Jos se olis helppoo kaikki tekis niin.” Eikö siitä ole kyse tässäkin lajissa eli suunta ei voi olla, kuin ylöspäin. Asenne ratkaisee maaliin tulijat.

Kirjoitin tämän tekstin sinulle, joka ei usko itseensä. Mielessäni on etenkin yksi ystäväni, jota olen yrittänyt tsempata tässä projektissa. Hänen fysiikkansa on kunnossa, mutta tämä puoli vaatii vielä harjoittelua. Olisimme varmasti vahvoja yhdessä paketissa, mutta yksilöurheilussa asiat tulee tehdä yksin.

Olen kateellinen sinulle, joka pystyt treenaamaan. Toivottavasti saat uutta puhtia tekemiseesi. Psyykkinen puoli on vähintään yhtä suuri syy keskeyttämiselle ja epäonnistumiselle. Usein kuitenkin pelkäämme enemmän fysiikan pettämistä ja treenaamme vain sitä. Muista kuitenkin myös ravinto, lepo, psyyke ja sosiaaliset suhteet treeniohjelmaa suunnitellessa.

Julkaisin tekstin vasta nyt. Eilen tein ilmoittautumisen Barcelonaan 2019. Eli nyt alkaa fyysinen treeni. Kesällä 2018 tuli enkat kuitenkin puolimatkan kisasta ja voitto Kangasala Triathlonissa. Treenitauoista huolimatta.

PUOLIMATKAN KISA TAHKOLLA 2017

Kesällä 2017 olin myös toisessa puolimatkan kisassa. Koska Joroisilla tuli pettymys juoksussa, halusin ehjän suorituksen samana kesänä. Olinhan treenannut mielestäni hyvin. Suurin syy oli kuitenkin seuraavaan kauteen mennessä tuleva leikkaus. Skeptisenä leikkaussalihoitajana ajattelin, että juoksu saattaa komplikaatioiden takia jäädä leikkauspöydälle. Siitä en toki edelleenkään vielä tiedä, koska tätä kirjoittaessani leikkauksesta on kulunut vajaa kolme kuukautta ja vasta opettelen taas uudelleen kävelemään.

Tahko valikoitui kisapaikaksi, koska se oli ainut kisa, joka sopi kalenteriini. Olisin halunnut osallistua Turun kisaan, mutta olimme mieheni kanssa menossa Budapestiin sinä kisaviikonloppuna. Muutama kaverini oli menossa Turkuun, joten sinne olisi ollut kiva mennä. Tiesin myös, että useampi anestesialääkäri töistäni oli menossa Tahkon kisaan ja ehkä siksikin Turku olisi voittanut. Enhän yleensä omista jutuistani juuri siellä huudellut.

Tiesin myös Tahkon pyöräilyn olevan paljon mäkisempi, kuin esimerkiksi Turussa. Olin ollut Tahkolla Staminan leirillä joskus ja pyöräillyt reitillä, joten tiesin sen jyrkistä mäistä. Toki Kangasalalaisena olen tottunut mäkiin. Mäet kuitenkin tietysti syövät vauhtia, joten pyöräilyjen aikoja ei esimerkiksi Joroisten kisan kanssa voinut vertailla keskenään. Turussa taas pyöräosuus tehtiin moottoritiellä ja muuten tasaisessa maastossa. Jouduin siis osallistumaan kisaan yksin. Valmistautuminen on aina kaverin kanssa mukavampaa, mutta kisa kuitenkin käydään yksin.

No valinta tehtiin aikataulujen mukaan. Positiivista oli, että sain ostettua ystävältäni halvemmalla osallistumisoikeuden. Hän ei valitettavasti itse päässyt osallistumaan polvivammansa vuoksi. Paikan päällä oli onneksi myös tuttuja. Jotain hyvää muutaman vuoden harrastuksesta oli. Triathlon piireissä etenkin kisa olosuhteissa ennen on helppo tutustua ja muutaman kerran tuttavuudetkin muuttuvat kavereiksi. Se on yksi lajin mahtava puoli.

Kisaan lähdettiin siis oman perheen voimin. Joroisten kisan jälkeen mies ymmärsi pettymykseni. Hän lupasi onneksi lähteä mukaan kisareissuun, joten minun ei tarvinnut ajaa suhteellisen pitkää matkaa yksin. Kisan jälkeen paluumatka olisi tuntunut vieläkin pidemmältä. Enkä olisi varmastikaan yöpynyt yksin kahta yötä kisapaikalla.

Kisainfossa kävin tällä kertaa yksin. Olimme perillä aika täpärällä, joten menin sinne autolla. Muu perhe tuli kävellen perässä ja otti sitten auton, jotta pääsin hieman kävelemään kisapaikalla. Kävin tsekkaamassa uinnin starttipaikan. Sieltä näki jonkin verran myös uintireittiä. Olimme majoittuneet nii, että uinnin maalin näki suoraan terassilta. Myös kuulutukset kuuluivat huoneeseemme.

Heräsin aamulla täysmatkan kuulutuksiin. He taisivat startata muutamaa tuntia ennen meitä. Söin aamupalaa ja kävin jossain vaiheessa ulkona katsomassa maaliin tulijoita. Samalla oma kisajännityksenikin heräili. Kun täyden matkan kisailijat olivat kaikki uintiosuuden päättäneet, sain minäkin viedä oman pyöräni ja pussukkani vaihtoalueelle. Sinne ei siis ollut pitkä matka ja myös juoksun vaihto oli samassa paikassa.

Saatuani vaihtopaikat järjestykseen, lähdin huoneistoon vaihtamaan kisakamppeita. Uinnin startti oli myös lähellä, joten matkaan ei tarvinnut lähteä kovin ajoissa. Halusin kuitenkin olla hyvissä ajoin paikalla, että ehtisin kastautumaan ja uimaan pienen lenkin. Sillä reissulla tapasin työkaverini siskon, johon olin tutustunut Tahkon leirillä. Vaihdoimme kuulumisia ja tsemppasimme toisiamme kisaan.

Ennen lähtöä tapasin myös isäni pitkäaikaisen ystävän, joka oli meidän hyvä perhetuttu. Olimme pitkästä aikaa tavanneet myös Joroisilla hänet ja hänen vaimonsa. Oli mukava taas tavata ja heiltä sain nyt tälläkin kertaa kannustuksia kisan aikana, jotka tulivat taas todella tarpeeseen niin kuin saat jatkossa lukeakin. Totta kai tiesin myös perheeni olevan reitin varrella. Tällä kertaa tiesin näkeväni heitä tuolla huoneistomme lähettyvillä.

Uinnin startissa satoi vettä. Siinä lajissa sillä ei ollut väliä. Luvassa oli kuitenkin sateinen päivä ja etenkin pyöräily märällä asfaltilla pelotti. Sitä kuitenkin oli edessä tuo koko 90 kilometriä. Uinti meni samaan aikaan ja yhtä helposti, kuin Joroisillakin. Vaihtoon tulin siis hyvillä mielin.

Pyöräilyn vaihto sujui suhteellisen hyvin. Pyöräilyyn lähtiessä en meinannut heti saada jalkoja kiinni polkimiin, koska ne olivat sateesta märät. Vaihdossa tuntui lämpimältä ja lähdin matkaan pelkällä kisapuvulla. Se osoittautui pian vääräksi valinnaksi, sillä alkoi sataa ihan kaatamalla.

Vettä tuli välillä kuin suihkusta. Suomen elokuussa lämpötila oli varmaan noin 15 astetta, joten oli kylmä noissa varusteissa. Välillä en tuntenut jalkojani enkä käsiäni kylmyyden vuoksi. Tuntui, että jalat olivat tunnottomat pökkelöt.

Nuo mäet ja kolmen juomapullon maahan pudottaminen söi voimia. Pullot olivat vedestä niin liukkaita, että kolmannen tiputtamisen jälkeen niistä alkoi pitämään tarkemmin huolta. Tiputtamisten ja kylmyyden seurauksena join liian vähän nestettä. Myös energiaa tuli nautittua alle suunnitelman pyöräilyn aikana. Energian nauttimisessa pelkäsin, että mahani taas reagoisi ja juoksu kaatuisi bajamajareissuihin samalla lailla kuin Joroisilla.

Pyöräilin kuitenkin aikaan 3.08.17 eli melkein vartin pidempään kuin Joroisilla. Syytän siitä kyllä reittiä ja vesisadetta. Välillä oli vaikea psyykata itseä jatkamaan. Väkisin kävi mielessä, että tämä on hullun hommaa. Maksan siitä, että saan rääkätä itseäni polkemalla rankkasateessa jyrkkiä ylämäkiä. Päätin matkalla, että jos joskus osallistuisin täyden matkan kisaan, se tapahtuisi jossain lämpimässä. Tulisi sade edes lämpimänä niskaan kisan aikana.

Noissa fiiliksissä lähdin juoksemaan. Vaihdossa kävin taas vessassa. Tällä kertaa vain pikkuhädällä, jotain oli siis tullut kuitenkin juotuakin. Olihan startista jo neljä tuntia aikaa. Juoksuun lähtiessä aurinko alkoi taas paistaa. Juuri, kuin sitä vähiten toivoi loppumatkan huonon juomisen vuoksi.

Juoksu lähti kulkemaan ihan hyvin. Jo siinä vaiheessa tiesin, että kuuden tunnin alitus taitaa jäädä täälläkin haaveeksi. Juosta olisi pitänyt reilusti alle kahden tunnin ja jossain vaiheessa huono tankkaus pyöräilyn aikana alkoi painaa. Myös edellisestä kisasta oli vasta kolme viikkoa ja edellisenä lauantaina oli tullut tehtyä 80 kilometrin pyörälenkki. Tuon jälkimmäisen olisin näin jälkikäteen tehnyt lyhempänä, mutta jälkiviisaus on aina helppoa.

Juoksu siis alkoi painaa. Onneksi löysin aika lailla alkuvaiheessa itselleni kaverin. Juoksimme melkein koko juoksun aina maaliin saakka yhdessä toisiamme tsempaten. Etenkin loppumatkasta hän oli se joka psyykkasi minut maaliin. Yksin olisin varmasti hidastanut vauhtia.

En enää juoksun aikana uskaltanut ottaa energiaa sillä mahani tuntui oudolta ja kaikki ällötti. Otin muutaman geelin ja join pelkkä vettä vatsavaivojen pelossa. Jälkiviisaana minun olisi kannattanut juoda urheilujuomaakin tai jotain muuta energiapitoista. Maaliin tultiin ajalla 6.07.58 eli minuutin nopeammin, kuin Joroisilla.  Kuten kuvista näkyy, askel alkoi painaa ja energiat olivat maalissa ihan nollissa.

Tästä reissusta opin taas uusia asioita. Tässä niistä muutamia. Älä heitä juomapulloja maahan. Tarvitset jokaisen huikan. Käytä pyöräily energian tankkaamiseen, se takaa voimat paremmin maalin asti. Maha todennäköisesti kestää energiat, kun otat ne suunnitelman mukaan. Älä pelkää vatsavaivoja, vaan luota, että olet harjoitellut senkin asian. Laita pyöräilyyn tarpeeksi vaatetta, vaikka vaihdossa olisikin lämmin. On mukavampi hikoilla, kuin palella.

No opittavaa taas löytyi. Toisaalta ei pääse kyllästymään. Laji tuo siis aina uusia ja uusia haasteita. Yhden voitat, seuraavassa kisassa mokaat jossain toisessa kohtaa. Toivottavasti pääsen vielä joskus yrittämään uudelleen, vaikka tämä olikin se hakemani yhtenäinen suoritus.

Viereinen kuva otettu maalissa. Naamasta näkee, että kaikki pistettiin peliin.